Poljetaan mummolaan

Uni tuli laavulla nuotion rätinää ja sateen hiljaista ropsetta kuunnellessa nopeasti silmään. Yöllä heräsin, kun satoi ihan saavista, mutta nukahdin pian uudelleen ja heräsin vasta puoli yhdeltätoista, kun joku joukkue marssi laavuni ohi. Eivät varmaan tohtineet tulille jäädä, kun näkivät spurguleirini...

Puut olivat öisen sateen jäljiltä nihkeitä syttymään, mutta sain kumminkin väännettuä itselleni perinteisen retkiaamiaisen, eli herkullista kauralimaa (eloveenan pikapuuroa), africafeta ja nuotiossa erityisrapsakaksi paahdettua ruikkaria. Puuceen olivat yön aikana valloittaneet jotkin tappajahyönteiset, joista yksi pääsi rokottamaan käsivarteen kun ehdin istahtaa ennen kuin tajusin tilanteen. Paskantaminen ei siis tullut kyseeseen.

Taivas oli onneksi päästellyt kaikki vetensä yön aikana ja aamu oli kaunis kuin mikä. Teki mieli lähteä tutkimaan maastoa tarkemmin - tänne täytyy kyllä tulla uudelleen ilman fillaria ja rinkka selässä. Kello oli puoli yksi, kun työnsin pyörääni läpi aurinkoisen mäntykankaan ihokarvat pystyssä ja kämmensyrjällä naamaa pyyhkien, kun oli vaan niin hienoa olla olemassa.

Tämän päivän ohjelmassa oli polkea mummolaan, vaikkei mummo olekaan ollut kotona kohta kahteenkymmeneen vuoteen.
Ehdin justiinsa kopsata kartan google-mapsista ennen kuin tietsikan akku simahti. Tämän kartan avulla suunnistaminen olikin sitten ihan oma lukunsa, kun ei minkään sortin mittasuhteista ollut tietoakaan, saati että olisin niitä etäisyyksiä muistanut merkitä. Perille kumminkin pääsin, noin kolme tuntia ja 50 km lähdöstä.

Heti alkumatkasta olin jyrätä rullaluistelijan, joka tuli maantiellä vastaan samaa kaistaa. Heitä sitten koskevat ilmeisesti jalankulkijain kulkusuunnat?

Sellaista mietin siinä polkiessani, että miksi olen niin usein niin pirun kiukkuinen. Onkohan kiukkuisuus ihmisen ominaisuus, jota ei pois saa pyyhittyä, vaiko suotuisissa olosuhteissa kehittymään päässyt mielentila, joka on myös korjattavissa jollain lailla? Ainakin nälkäkiukku on kiistatta asia, johon ei auta kuin syöminen tai kuolema.

Rengossa haiskahtaa vahvasti lapsuus. En tiedä, onko se ne sokerijuurikkaat vai rypsi- tai rapsipellot (mitä eroa niillä on?) vai silkkaa kuvitelmaa, mutta tuttu on tuoksunsa.

Mummolassa teki juuri lähtöä eno vaimoineen. Naapurin super-Hilkka, 85 v., keitti heti kunnon kahveet ja tarjoili itse leipomiaan sämpylöitä ja pullia, tismalleen samalla otteella leivottuja kuin 20 vuotta sitten. Eno tuli kahvipöydässä päästäneeksi suustaan varmaan yhden käytetyimmistä reploista hämäläisissä maataloissa: "Meni ohi toi auto. Ei tullu tänne."

Yksi asia ei ainakaan näköjään muutu näissä mummolavierailuissa: hillitön karkinhimo yllättää joka kerta. Enää ei vain näy olevan kettukarkkeja ja niitä valkoisia ovaalinmuotoisia pastilleja Iittala-astiassa liinavaatekaapin päällä.

Sain viimeinkin laskettua pyörän satulaa - on ollut vähän kingertämistä kun se on ollut liian korkealla, mutta kun sen muistaa aina vaan ajaessaan, niin ei ole tullut laskettua. Sen verran helpottui meno, että siitä ilosta kävin iltalenkiksi vielä kopasemassa härkätietä Hämeenlinnan suuntaan muutamia kilometrejä, osittain siinä toivossa, että löytäisin sieltä jostakin Härkätien esitteen karttoineen, mutta eihän siellä mitään ollut, paitsi kaunista hämäläismaisemaa silmänkantamattomiin. Mittariin tuli tänään yhteensä 87 kilometriä.

Pakko oli myös käydä toteamassa lapsuuden maisemien alennustila Nevilän myllyllä. Kukaan ei ole ottanut haltuun vanhaa myllyrakennusta ja se rapistuu pala palalta, samoin kuin silta kosken yllä on romahtamaisillaan. Jollain lailla surulliseksi tekee tämmöisen kehityksen seuraaminen, vaikka kaipa se väistämätöntä on, kun kaikki ihmiset ovat kaikonneet kaupunkiin.

Mummolapuuhiin on kuulunut tänään vielä pyykinpesua, kokkailua ja saunan lämmittämistä. Ensin tosin piti kaivaa esiin polku saunalta joelle jollakin viikatteen tapaisella - ilmeisesti kukaan muu ei enää täällä käy joessa kastautumassa saunasta. Toivottavasti se ei ole myrkyttynyt tai jotain. Minä ainakin kävin siellä ja niin oli kuin ennenkin, paitsi syvemmäksi muistin.

Southparkisti i have learned something today: Aina ennen katselin kadehtien noita maalaisidyllejä, että tuolla täytyy asua onnellisia ihmisiä. Tänään yllätin itseni ajattelemasta, että toivottavasti tuolla asuu onnellisia ihmisiä. Näinpä ne itsetäänselvyydet karisevat. Ja minä olin onnellinen tänään.