Aamupäivä meni miellyttävissä merkeissä, hyviä keskusteluja J:n kanssa olemisen hauskuudesta ja haasteista. Pohdittiin myös itselleni lohduksi kehittämääni flipperi-teoriaa: Ei haittaa, vaikka lukemasi kirjat, kuulemasi tarinat, oppimasi viisaudet ja kokemasi tapahtumat eivät jättäisikään yksityiskohtaisia ja pysyviä muistijälkiä. Ne kuitenkin sysäävät sinut tiettyyn suuntaan määrätyllä voimalla, niin että olet jälleen oikeassa paikassa oikeaan aikaan seuraavaa kohtaamista varten. Tämän voimalla sitä kelpaa poukkoilla ympäriinsä iloisin mielin. Jet pumpers at maximum!
Lounastarpeet pyöräilin jällen kyläkauppojen rolls roycesta. Kyläkaupan myyjätär pääsi hauskuuttamaan, kun sai vaivoin nielaistua ruman sanan, kun kyselin kynsisaksia: "No voi v***u, ei oo!". Pyöräytettiin yksinkertainen mutta kaunis ateria: tänään kerättyjä uusia pottuja, kukkakaali, silliä ja kuppisoosia (lappilainen perinneruoka, johon tulee sipulia, voita, suolaa, pippuria ja perunoiden keitinvettä - on parempaa, miltä kuulostaa). Jälkkäriksi tietysti mansikoita ja vanilijajätskiä, slurpsis. Ruuan jälkeisessä väsymystilassa saatiin syttymään sota tietsikoiden ja tulostimen kanssa, kun yritettiin saada Härkätien karttoja paperille.
Herrajjessus että vihaan noita masiinoita!Tuulinen sää ei houkuttanut pakaasien kanssa jatkamaan, mutta onneksi löytyi jotain even better than that: Saksan paras suomalainen irkkuduo keikalla Hauhon Herkkujen yössä! Hei, voiko parempaa edes mielikuvituksellansa keksiä? Tyhjällä pyörällä polkaisin paikalle mainion Alvettulan kyläkaupan (vissiin joku kyläkauppafetissi mulla) kautta, ungefär 35 km näytti mittari perillä. Tilaisuuden mainos veti suun korviin: paellapannusta irkkuherkkuja! Harmi kun en Dublinissa törmännyt näihin tradi-paellapaikkoihin...
Keikka oli jälleen kerran loistava, paljon vanhoja hyviä hittejä ja yksi uusi biisi, josta tulee suosikki (Amy McDonaldin This is the life). Alkuillasta salin kansoittivat iloisesti tanssivat kehityvammaiset, loppuillasta vähintään yhtä iloinen hyvinkääläisseurue, joka venytti illan yli puolen yön. Oli älyttömän kivaa, ja mieli olisi tehnyt jäädä nauttimaan punaviiniä hyvien ihmisten seuraan, mutta tällä kertaa voitti yöpyöräily takaisin Ritvalaan, perillä kahden hujakoissa.
Yöllä pyöräileminen on moneltakin kantilta erilaista kuin päivällä, ei siis pelkästään siltä, että ei erota tiessä olevia monttuja (välillä ryttyytin vallesmannin kiharoissa niin että amalgaamit hampaista sinkoilivat). Maisema saa uuden muodon, kun ei erota yksityiskohtia. Sinne tänne on puhjennut ghostbusters-usvatuppaita. Koko ajan on pakko vetää keuhkot täyteen kesäyötä ja sen eri kerroksia. Hassua, miten nenä muistaa paremmin kuin aivo: vastaan tulvi lapsuuden ja nuoruuden hämäristä kaikuja, jotka melkein pystyi paikallistamaan. Ja matka eteni jotenkin kummallisesti vauhdikkaammin, vaikka yritin edetä varoen, kun ei ollut sitä valoakaan pyörässä. Ehkä tämä johtuu jostain fysikaalisesta ilmiöstä, jota en tunne.
Hauska oli siis ilta, mutta yksi elämän suurista tragedioista on se, että ei voi samanaikaisesti ryypätä railakkaasti aamuun ja herätä selvinpäin reippaana aikaisin. Jos kekä tähän dilemmaan ratkaisun löytää, noopelia kouraan, sanon mä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti