Kevään ja lähestyvän pääsiäisen kunniaksi otin ohjelmaan mehupaaston. Ei, tähän ei liity varsinaista uskonnollista ulottuvuutta, pikemminkin vaihtelunhalua ja jonkinlainen puhdistautumiselämyshakuisuus. Viisi päivää on takana ja olo on fyysisesti kohtalaisen hyvä, mitään pahoinvointeja tai päänsärkyjä ei ole ollut. Hiukan puolinopeudella kuljen kieltämättä, mutta vaikea sanoa, mikä johtuu paastosta ja mikä samaan aikaan päälle pukanneesta flunssasta.
Kaikenlaista sitä tulee ruuasta mietittyä, useimmat aatokset tietysti itsestäänselvyyksiä, mutta jotenkin korostuneemmin valkenevat. Kuten esim. se, että ravinto on ihmiselle välttämättömyys tiettyyn rajaan asti, mutta sen yli menevä syöminen on mielihyvän tuottamista ja monesti menee mässäilyn puolelle. Itse ainakin teen usein niin, että lohdutan tai palkitsen itseäni jollain herkulla, mikä ei välttämättä edes johda toivottuun lopputulokseen. Miksi sen pitää sitten olla niin, ettei keho osaa vaatia vain sille kuuluvaa, vaan mieli puskee väliin esittämään äänekkäästi omia näkemyksiään?
Tietysti mielessä käyvät myös ne, jotka ovat vasten tahtoaan ilman ravintoa. Tämä itse valittu ruuatta oleminen on niin helppoa, tämmöistä hallittua kauhua, jonka voi koska vaan lopettaa. Vähän kuin avannossa käyminen niin, että sieltä voi tulla pois heti kun kylmä vesi on liikaa, tai sitten että sinne plumpsahtaa jäiden läpi eikä pois pääse vaikka kuinka räpiköisi. Sellaisia kokemuksia ei varmasti pysty ymmärtämään, niihin voi vain etäisesti eläytyä.
Ylipäätään olen sitä murehtinut, kuinka niin vähän voi tietää, miltä jostakusta toisesta tuntuu, se jää aina arvailujen varaan. Vaikka kuinka yritämme kaikin keinoin viestiä, lopullisesti ja pohjaan saakka emme pysty toisiamme ymmärtämään ja toisen tunnetta tavoittamaan. Tämä harmittaa sekä ihan periaatteellisella tasolla että normaalissa kommunikoinnissa, mutta myös tässä uudessa ammatissa: ottaa päähän, että en saa koskaan tietää, miltä oma hierontani tuntuu. Miten ikinä sitten pystyy sitä kehittämään, kun ei edes tiedä, mikä on se lähtökohta? Tällaiseen epävarmuuteen sitä on sitten ihmisen tyytyminen.
Hassua on se, että paaston aikana tekee mieli kaikenlaista, mitä ei ole aikoihin haikaillut normaaleissa oloissa, kuten kanaa ja coca colaa. Mistähän moiset mieliteot mahtavat kummuta? Tuskin ainakaan kertovat jostain elimistön puutostilasta, johon vastaus löytyisi vain ja ainoastaan siipikarjateollisuuden ja coca cola companyn tuotteista.
Pitkään meni edellisenä yönä, kun täällä on pääsiäisen tienoon jättikulkueet meneillään ja niitä piti käydä pällistelemässä. Siellä olikin hurjasti porukkaa, ja espanjalaisen verkkaiseen tyyliin kuljetettiin Jeesus ja Maria kappelilta Bolichen kirkolle. Heidät oli asetettu neilikoin ja kynttilöin koristelluille lavoille, joita oli kantamassa kymmeniä miehiä. Lisäksi mukana oli sankoin joukoin naisia ja lapsia pukeutuneena hiukan ku klux klaanin jäsenten tavoin kantamassa kynttilöitä, suitsukkeita ja sen sellaista. Perillä Jeesukselle ja Marialle laulettiin ja lausuttiin sanoja. Vaikuttavaa oli jo se, että ihmiset ryhtyvät moiseen ponnistukseen yhdessä tuumin. Lisäksi taas oli ilo katsoa espanjalaisten tapaa olla tällaisissa tilanteissa rentoina ja iloisina, pingottamatta ja ahdistumatta – vrt. ev.lut. menot. Ja ovathan tuollaiset uskonnolliset menot jotenkin aina hiljentäviä, vaikkei niin tarkkaan uskonnollista dogmia allekirjoittaisikaan. Yhden aikaan Jeesus ja Maria olivat paluumatkalla ja paastolainenkin pääsi punkkaan.
Vastaavia kulkueita on ilmeisesti tarjolla miltei joka kaupungissa läpi pääsiäisen, joten ei ainakaan tekemisestä pitäisi olla pulaa, vaikkei lammasaterioista pidättäytyisikin...
torstai 1. huhtikuuta 2010
lauantai 20. helmikuuta 2010
Syksy meni, kevät tuli
Kylläpä aika rientää kun on mukavaa... Yhtäkkiä huomaa syksyn viuhahtaneen ohi ja leskenlehtien puskevan maasta. Paljon sattui ja tapahtui, tässä muutama satunnainen muisto:
Arki asettui nopeasti uomiinsa työharjoittelun alettua. Alku oli jännittävää ja erikoista, mutta onneksi ihka ensimmäiseksi asiakkaakseni sattui mukava tamperelainen herrasmies (ilveksen kannattaja, tarkistin tämän ensimmäiseksi ja totesin, että hierontaa voidaan jatkaa). Hierottavat ovat pääsääntöisesti olleet suomalaisia eläkeläisiä, mutta muutamia urheilijoita ja espanjalaisiakin on joukkoon mahtunut. Mukavaa väkeä kuitenkin kaikki tyynni. Ennen hierontojen alkamista mietitytti kovin, miltä tuntuu vieraisiin ihmisiin koskea ja osaako sitä ollenkaan suhtautua sellaiseen intiimihköön tilanteeseen. Yllättävän nopeasti kuitenkin hierontaan tuli sellainen ”ammatillinen” ote, että ihmiskehoa ei arvioi esteettisillä tai muilla sen kaltaisilla mittareilla, vaan sen ottaa työmaana, johon tartutaan kuin mihin muuhun tahansa materiaaliin. Samalla kuitenkin näkemys ihmisenä olemisestakin on avartunut – tällaisia me olemme, vaivoinemme, vajavaisuuksinemme, kaikkinemme.
Koulu on nielaissut huomattavan osan ajasta, mutta sen takiahan tänne on tultu, niin että turha ruikuttaa. Jonkun verran on onneksi ollut aikaa myös kierrellä katselemassa muitakin maisemia. Malagaan on helppo päräyttää junalla, ja siellä muutamaankin otteeseen olen pyörähtänyt (muun muassa syksyllä työkaveri K:n kanssa katsastamassa Picasso-museon, tykkäsin sekä museosta että vierailustansa).
Syksyn reissujen kohokohta oli ehdottomasti kurssikavereiden kanssa tehty intuitio-roadtrip: vuokrasimme seitsemälle hengelle auton ja lähdimme vailla päämäärää ajelehtimaan. Ihmettelimme vaihtuvia maisemia, söimme kilotolkulla mandariineja, treenasimme qi kungia erikoisissa ja puhuttelevissa paikoissa, nukuimme autossa, laitoimme ruokaa nuotiolla oliivilehdossa, tuijottelimme tähdenlentoja... siis viikonloppu huolta vailla. Ei edes se saanut tunnelmaa kiristymään, kun autosta hajosi kytkin ja työnsimme sitä kilometreittäin kapeita kujia jossain Sevillan esikaupunkialueella, kunnes se haettiin lavetilla pois ja meidät palautettiin taksilla lähtöruutuun Malagan lentokentälle. Ei muuta kuin uusi kaara alle ja matka jatkui päinvastaiseen suuntaan!
Myös äitimuori käväisi syksyllä vieraisilla. Olin siitä erityisen ilahtunut ja otettu, hän ei ole tottunut yksin matkustamaan ja kovin jännitti sitä kielitaidottomana ihmisenä. Hienosti kuitenkin löysi tiensä perille ja meillä oli oikein lystikästä, sain villasukat (tulivat tosi tarpeeseen jääkylmien lattioiden takia) ja pääsin kadehduttamaan kurssikaverit äitsykän kaalilaatikolla. Saattelin äidin paluumatkalle Barcelonaan ja samalla vietin siellä yhden viikonlopun. Enpä olisi uskonut, että kaupunkiin voi rakastua... En edes ole varsinaisesti kaupunki-ihminen, en viihdy tungoksessa ja ärsyynnyt helposti hälinästä. Barcelonassa oli jostain syystä kuitenkin niin hyvä tunnelma, ettei siitä voinut olla pitämättä. Eläväisyydessään se pätki kaikki aikaisemmin näkemäni kaupungit - tuntui, että joka puolella on jotakin meneillään. Minne vain käveli, nähtävää riitti: Ramblasin elävät patsaat ja muut katutaiteilijat, aukiollinen rivitanssijoita (mikä siinä on, ettei rivitanssia pysty nauramatta katsomaan), seimiasetelmien pienoismallien markkinat (en ole ikinä nähnyt kerralla niin paljon pikkupikku jeesuksia ja muita joulutarinasta tuttuja hahmoja kaupan), hippikulkue jonkun puolesta tai jotain vastaan (ei selvinnyt, mutta hauskaa oli)...
Syyslukukausi päättyi ruhtinaalliseen kolmen viikon joululomaan, joka tuli juuri oikeaan aikaan. Sain Suomesta vieraakseni S:n, jonka kanssa heityimme amazing race-tyyppiselle lomareissulle pitkin poikin Andaluciaa. Pari viikkoa kiertelimme bussilla ja junalla rinkkoinemme olosuhteen muistuttaessa lähinnä vedenpaisumusta. Ulkoisista kohokohdista mainittakoon vaikkapa Nerjan tippukiviluolat, 
Granadan Alhambra, Rondan rotko ja Marokon omalaatuinen meininki. Oikeastihan sitä nauttii matkoilla kaikesta niistä pienistä tapahtumista ja yksityiskohdista, joita itseensä imaisee ja jotka valitettavan usein unohtuvat, kun kotiovi kolahtaa. Täytyy kyllä sanoa, että olen viehättynyt tämän kaltaisesta lomailusta, jossa maisema vaihtuu tarpeeksi tiuhaan ja uusiin paikkoihin sompailu sekä yösijojen ja evästysten järkkäily tuo matkantekoon sopivaa sähäkkyyttä ja pähkinää purtavaksi.
Jos oli syksy ennätyksellisen pitkään lämpöinen, on talvi puolestaan ollut ennätyksellisen sateinen. Mikä hitto sitä herra sääherraa riivaa, kun on koko ajan oltava jotakin ennätyksiä rikkomassa... Kovin kylmäksi ei ole mennyt missään vaiheessa, paitsi sisätiloissa. Aika hurjat tuulet sen sijaan ovat puhallelleet – eräskin aamu luonnonvoimat puhuttelivat ikkunan takaa niin, että emme uskaltaneet lähteä kouluun, vaan oli pakko vetää peittoa korviin ;)
Pari viikkoa sitten tein loistohankinnan: pidensin uimakautta roimasti ostamalla märkäpuvun. Sen neitsytmatka suuntautui Atlantin puolelle, ja Isoihin Aaltoihin, kun kävin katsomassa aaltokammoani silmästä silmään. Takavuosien Turkin matkalla jouduin suurehkon aallon riepoteltavaksi ja hukkasin hetkeksi pinnan ja pohjan suunnat, minkä seurauksena vähänkin isompi laine on aiheuttanut puhdasta pakokauhua. No, nyt niitä sitten oli, ja pelotti ihan helvetisti. Kivahan sellaisilla loivilla aalloilla on kellua, mutta kun näkee valtaisan aallon murtuvan niin lähietäisyydellä, ettei sitä väistämäänkään ehdi, ei auta kuin unohtaa kuolemanpelkonsa ja yrittää sukeltaa aallon läpi. Ikään kuin tässä ei olisi ollut vielä tarpeeksi, ajauduimme virtauksen vieminä kohti avomerta, ja saimme uida ihan tosissaan, että pääsimme rantaan. Kai ne virtaukset olisivat jonnekin päin rantaa ennen pitkää vieneet, mutta kun alkoi olla jo vähän vilu noin 15 asteisessa vedessä... Tämän reissun jälkeen oli koko lailla raukea olo vielä seuraavana päivänäkin. Mutta märkäpuku on ässä, olen sen kanssa käynyt rauhaisammassa kotirannassa uimassa melkein joka päivä!
Tällä viikolla sain jälleen oivallisen opetuksen omista ennakkoluuloistani. Olin koululla järjestäjänä, jonka tehtävänä on ottaa vastaan asiakkaat ja hoitaa muutkin käytännön hommelit. Tiskille tuli aikaa varaamaan mies, joka naureskeli itsekseen, katseli kummallisesti ja vastaili kysymyksiin oudolla tavalla. Minä kyselemään, että mitäs laitetaan ja koska, ja hän vaan tuijottaa ja naureskelee, puhelee höpöjä. Siinä oli olevinaan muutakin kiirettä, ja alkoi jo takahampaat meikäläisellä kiristyä, mietin että onko tuo kännissä vai muuten vaan noin hitaalla, vai kiusaako tekee. Onneksi sain käytökseni jotenkin kurissa pidettyä, kun asiakkaan poistuttua kuulin häntä hieroneelta, että miehellä oli toispuolihalvaus ja aivotoiminta sen vuoksi vajavaista. Voi hyvä ihme, että tunsin itseni idiootiksi... Miksi ihmeessä pitää horisontin olla niin ennakkokäsitysten ja aikaisempien kokemusten kaventama? Eikö sitä voi ottaa jokaista tilannetta ja ihmistä vastaan uutena, puhtaalta pöydältä, siinä hetkessä? Ja onko pakko aina tärkeillä niiden kiireidensä kanssa, kun sen sijaan voisi olla rauhassa ja keskittyä olennaiseen.
Arki asettui nopeasti uomiinsa työharjoittelun alettua. Alku oli jännittävää ja erikoista, mutta onneksi ihka ensimmäiseksi asiakkaakseni sattui mukava tamperelainen herrasmies (ilveksen kannattaja, tarkistin tämän ensimmäiseksi ja totesin, että hierontaa voidaan jatkaa). Hierottavat ovat pääsääntöisesti olleet suomalaisia eläkeläisiä, mutta muutamia urheilijoita ja espanjalaisiakin on joukkoon mahtunut. Mukavaa väkeä kuitenkin kaikki tyynni. Ennen hierontojen alkamista mietitytti kovin, miltä tuntuu vieraisiin ihmisiin koskea ja osaako sitä ollenkaan suhtautua sellaiseen intiimihköön tilanteeseen. Yllättävän nopeasti kuitenkin hierontaan tuli sellainen ”ammatillinen” ote, että ihmiskehoa ei arvioi esteettisillä tai muilla sen kaltaisilla mittareilla, vaan sen ottaa työmaana, johon tartutaan kuin mihin muuhun tahansa materiaaliin. Samalla kuitenkin näkemys ihmisenä olemisestakin on avartunut – tällaisia me olemme, vaivoinemme, vajavaisuuksinemme, kaikkinemme.
Koulu on nielaissut huomattavan osan ajasta, mutta sen takiahan tänne on tultu, niin että turha ruikuttaa. Jonkun verran on onneksi ollut aikaa myös kierrellä katselemassa muitakin maisemia. Malagaan on helppo päräyttää junalla, ja siellä muutamaankin otteeseen olen pyörähtänyt (muun muassa syksyllä työkaveri K:n kanssa katsastamassa Picasso-museon, tykkäsin sekä museosta että vierailustansa).
Syksyn reissujen kohokohta oli ehdottomasti kurssikavereiden kanssa tehty intuitio-roadtrip: vuokrasimme seitsemälle hengelle auton ja lähdimme vailla päämäärää ajelehtimaan. Ihmettelimme vaihtuvia maisemia, söimme kilotolkulla mandariineja, treenasimme qi kungia erikoisissa ja puhuttelevissa paikoissa, nukuimme autossa, laitoimme ruokaa nuotiolla oliivilehdossa, tuijottelimme tähdenlentoja... siis viikonloppu huolta vailla. Ei edes se saanut tunnelmaa kiristymään, kun autosta hajosi kytkin ja työnsimme sitä kilometreittäin kapeita kujia jossain Sevillan esikaupunkialueella, kunnes se haettiin lavetilla pois ja meidät palautettiin taksilla lähtöruutuun Malagan lentokentälle. Ei muuta kuin uusi kaara alle ja matka jatkui päinvastaiseen suuntaan!Myös äitimuori käväisi syksyllä vieraisilla. Olin siitä erityisen ilahtunut ja otettu, hän ei ole tottunut yksin matkustamaan ja kovin jännitti sitä kielitaidottomana ihmisenä. Hienosti kuitenkin löysi tiensä perille ja meillä oli oikein lystikästä, sain villasukat (tulivat tosi tarpeeseen jääkylmien lattioiden takia) ja pääsin kadehduttamaan kurssikaverit äitsykän kaalilaatikolla. Saattelin äidin paluumatkalle Barcelonaan ja samalla vietin siellä yhden viikonlopun. Enpä olisi uskonut, että kaupunkiin voi rakastua... En edes ole varsinaisesti kaupunki-ihminen, en viihdy tungoksessa ja ärsyynnyt helposti hälinästä. Barcelonassa oli jostain syystä kuitenkin niin hyvä tunnelma, ettei siitä voinut olla pitämättä. Eläväisyydessään se pätki kaikki aikaisemmin näkemäni kaupungit - tuntui, että joka puolella on jotakin meneillään. Minne vain käveli, nähtävää riitti: Ramblasin elävät patsaat ja muut katutaiteilijat, aukiollinen rivitanssijoita (mikä siinä on, ettei rivitanssia pysty nauramatta katsomaan), seimiasetelmien pienoismallien markkinat (en ole ikinä nähnyt kerralla niin paljon pikkupikku jeesuksia ja muita joulutarinasta tuttuja hahmoja kaupan), hippikulkue jonkun puolesta tai jotain vastaan (ei selvinnyt, mutta hauskaa oli)...
Syyslukukausi päättyi ruhtinaalliseen kolmen viikon joululomaan, joka tuli juuri oikeaan aikaan. Sain Suomesta vieraakseni S:n, jonka kanssa heityimme amazing race-tyyppiselle lomareissulle pitkin poikin Andaluciaa. Pari viikkoa kiertelimme bussilla ja junalla rinkkoinemme olosuhteen muistuttaessa lähinnä vedenpaisumusta. Ulkoisista kohokohdista mainittakoon vaikkapa Nerjan tippukiviluolat, 
Granadan Alhambra, Rondan rotko ja Marokon omalaatuinen meininki. Oikeastihan sitä nauttii matkoilla kaikesta niistä pienistä tapahtumista ja yksityiskohdista, joita itseensä imaisee ja jotka valitettavan usein unohtuvat, kun kotiovi kolahtaa. Täytyy kyllä sanoa, että olen viehättynyt tämän kaltaisesta lomailusta, jossa maisema vaihtuu tarpeeksi tiuhaan ja uusiin paikkoihin sompailu sekä yösijojen ja evästysten järkkäily tuo matkantekoon sopivaa sähäkkyyttä ja pähkinää purtavaksi.
Jos oli syksy ennätyksellisen pitkään lämpöinen, on talvi puolestaan ollut ennätyksellisen sateinen. Mikä hitto sitä herra sääherraa riivaa, kun on koko ajan oltava jotakin ennätyksiä rikkomassa... Kovin kylmäksi ei ole mennyt missään vaiheessa, paitsi sisätiloissa. Aika hurjat tuulet sen sijaan ovat puhallelleet – eräskin aamu luonnonvoimat puhuttelivat ikkunan takaa niin, että emme uskaltaneet lähteä kouluun, vaan oli pakko vetää peittoa korviin ;)Pari viikkoa sitten tein loistohankinnan: pidensin uimakautta roimasti ostamalla märkäpuvun. Sen neitsytmatka suuntautui Atlantin puolelle, ja Isoihin Aaltoihin, kun kävin katsomassa aaltokammoani silmästä silmään. Takavuosien Turkin matkalla jouduin suurehkon aallon riepoteltavaksi ja hukkasin hetkeksi pinnan ja pohjan suunnat, minkä seurauksena vähänkin isompi laine on aiheuttanut puhdasta pakokauhua. No, nyt niitä sitten oli, ja pelotti ihan helvetisti. Kivahan sellaisilla loivilla aalloilla on kellua, mutta kun näkee valtaisan aallon murtuvan niin lähietäisyydellä, ettei sitä väistämäänkään ehdi, ei auta kuin unohtaa kuolemanpelkonsa ja yrittää sukeltaa aallon läpi. Ikään kuin tässä ei olisi ollut vielä tarpeeksi, ajauduimme virtauksen vieminä kohti avomerta, ja saimme uida ihan tosissaan, että pääsimme rantaan. Kai ne virtaukset olisivat jonnekin päin rantaa ennen pitkää vieneet, mutta kun alkoi olla jo vähän vilu noin 15 asteisessa vedessä... Tämän reissun jälkeen oli koko lailla raukea olo vielä seuraavana päivänäkin. Mutta märkäpuku on ässä, olen sen kanssa käynyt rauhaisammassa kotirannassa uimassa melkein joka päivä!
Tällä viikolla sain jälleen oivallisen opetuksen omista ennakkoluuloistani. Olin koululla järjestäjänä, jonka tehtävänä on ottaa vastaan asiakkaat ja hoitaa muutkin käytännön hommelit. Tiskille tuli aikaa varaamaan mies, joka naureskeli itsekseen, katseli kummallisesti ja vastaili kysymyksiin oudolla tavalla. Minä kyselemään, että mitäs laitetaan ja koska, ja hän vaan tuijottaa ja naureskelee, puhelee höpöjä. Siinä oli olevinaan muutakin kiirettä, ja alkoi jo takahampaat meikäläisellä kiristyä, mietin että onko tuo kännissä vai muuten vaan noin hitaalla, vai kiusaako tekee. Onneksi sain käytökseni jotenkin kurissa pidettyä, kun asiakkaan poistuttua kuulin häntä hieroneelta, että miehellä oli toispuolihalvaus ja aivotoiminta sen vuoksi vajavaista. Voi hyvä ihme, että tunsin itseni idiootiksi... Miksi ihmeessä pitää horisontin olla niin ennakkokäsitysten ja aikaisempien kokemusten kaventama? Eikö sitä voi ottaa jokaista tilannetta ja ihmistä vastaan uutena, puhtaalta pöydältä, siinä hetkessä? Ja onko pakko aina tärkeillä niiden kiireidensä kanssa, kun sen sijaan voisi olla rauhassa ja keskittyä olennaiseen.
maanantai 2. marraskuuta 2009
Asiointiviikko
Viime sunnuntain vorostelu teki tästä viikosta melko asiointipitoisen, kun piti säätää maailma paikoilleen. No, ei se ihan paikoilleen viikon aikana niksahtanut, mutta perusasiat saatiin kohdalleen kumminkin. Hierojakurssi poikkaistiin tällä viikolla kolmeen osaan, jotta voimme ihmisiä vellata vuorotyönä, ja varsin pian huomattiin kämppiksen kanssa, että yhdet avaimet asuntoon eivät riitä sitten millään erivuoroisille – varsinkaan, kun toisella ei ole edes puhelinta. Listalla ensimmäisenä oli siis avainten hankinta, joka kuulostaa yksinkertaiselta, mutta mutta...
Avainnippuun kuuluu neljä erilaista avainta. Nippu jätettiin pepelle numero yksi koulun lähelle kopioitavaksi. Hienosti kopioi ja halvalla, ei maksanut kuin kahdeksan euroa. Pienoinen ongelma tuli kuitenkin siitä, että avaimilla ei päässyt ovesta sisään (mitä sanoinkaan tavaroista, jotka feilaavat siinä, mihin ne on tarkoitettu...). Kun äidyin ihmettelemään tätä pepelle seuraavana päivänä, hän ei ollut edes hämmästyneen näköinen, vaan totesi, ettei tällaista avainta voi kopioida täällä, ja antoi rahat takaisin. En sitten jäänyt kyselemään, että kuinka et tätä asiaa tullut ajatelleeksi avainta kopioidessasi...
Pepe numero kaksi yritti avainta kopioida, mutta totesi sen mahdottomaksi ja ehdotti lukkojen vaihtoa. Kun kipaisin kysymään lupaa siihen vuokranvälittäjä-Rudilta (tulkkasin samalla ohimennen parin suomalaiseläkeläispariskunnan murheet), sain vielä sieltä vinkin yhdestä taitavasta kopioitsijasta, jolta kannattaa avainta kysäistä. Tämä kolmas pepe kopioikin avaimen itsevarmoin ottein, mutta en varsinaisesti hämmästynyt, kun ei silläkään ovi auennut. Ei auttanut siis muu kuin palata pepen numero kaksi pakeille ja pistää lukot vaihtoon, mikä kävi lopulta sitten ihan joutuisasti vielä samana päivänä yhdeksän aikoihin illalla, mutta maksoi suolaiset 50 euroa.
Seuraava hommeli oli rikosilmoituksen tekeminen poliisille. Samassa talossa meidän kanssa asuvilta suomalaisilta oli kanssa nyysitty laukku rannasta viikonloppuna, ja sain heiltä äärimmäisen selkeät ohjeet, miten tulee menetellä: ensin soitetaan jonnekin ja kerrotaan faktat ja saadaan jokin numero, jonka kanssa mennään jonnekin jonottamaan ikuisuus, minkä jälkeen allekirjoitetaan kymmenen lappua ja saadaan todistus tapahtuneesta... Onneksi täällä pidempään asunut espanjankielentaitoinen kurssikaveri hoiti tämän puheluosuuden, pääsin suoraan numero kourassa etsimään poliisilaitosta (niitä on kahta laatua, policia local ja policia nacional, joista jälkimmäisen kanssa asioidaan näissä merkeissä). Osuin sinne ilmeisesti sopivaan aikaan, kun sain suoraan tarran rinnuksiin ja melko lailla heti kutsuttiin pöytäkirjaa tarkistamaan. Muutaman korjauksen jälkeen (syntymäpaikka esim oli Balkeakoski ja isä Reyjo) nimiä alle ja lappu kouraan, ei se ollutkaan niin vaivalloista mitä oli säikytelty.
Puhelimet ja muut romppeet on vielä hankkimatta, mutta joutaahan noita keräillä myöhemminkin. Täällä on sitä paitsi sellainen tilanne, että operaattori, johon monet kurssilaiset ovat vaihtaneet ja jonka liittymän itsekin olin ajatellut ottaa, on jossain vaikeuksissa, eikä puheaikaa ole pystynyt lataamaan kolmeen viikkoon. Näin ollen puoli kurssia on puhelimetta... Yllättävän vapauttavaa on tämä, joskin toki hankaloittaa tiettyjä tilanteita. Kaikesta kuitenkin selviää ilman puhelintakin, mitä ei aina tahdo muistaa, kun siihen on itsensä niin totuttanut.
Puhelimen myötähän menivät sitten kaikki täällä otetut valokuvatkin. Yritän jossain välissä pyydellä vaikka kurssikavereilta jotain kuvamateriaalia, mutta sitä ennen täytyy tyytyä kuvailemaan sanallisesti näkymiä. Fuengirola sijaitsee siis aurinkorannikolla, joka ainakin tänä syksynä on ollut nimensä väärti – jaksaa paistaa. Aurinkorannikko elää turisteista, joten vuorten ja meren väliin jäävä rannikkokaistale on rakennettu täyteen hotelleja ja lomalaisten tarvitsemia palveluja. Asuntomme sijaitsee Los Boliches -nimisessä osassa kylää miltei meren rannassa. Parvekkeeltamme merelle katsottaessa näkymää varjostaa rannan rumin talo, jonka ristimme mikontaloksi (jos hervannassa paistaisi aurinko, siellä näyttäisi tältä). Yhtenäinen hiekkaranta jatkuu tästä kumpaankin suuntaan yhteensä ehkä noin kahdeksan kilometrin verran. Asustamme aallonmurtajan kohdalla, melkein sataman vieressä, ja parvekkeelta voi katsella aamuisin kalastajien lähtöä merelle. Toiseen suuntaan parvekkeelta katsottaessa siintelee Mijaksen vuori, ilmeisesti noin tuhannen metrin korkuinen, oivallinen retkikohde.
Koulu puolestaan on Los Pacosin kukkulalla, ja sinne on meiltä matkaa pari kolme kilometriä Mijaksen suuntaan. Fuengirolassa on tuhansittain suomalaisia (enimmäkseen eläkeläisiä), ja Los Pacosissa jos missä sen huomaa: alueella on mm. suomalainen koulu ja oikein kadullinen, Avenue de Finlandia, suomalaisia palveluja. Kukkulalta on komiat näkymät kylälle, merelle ja vuorelle.
Oma ulkonäkö on kait pysynyt suht ennallaan, paitsi että täällä on niin paljon vastustamattomia herkkuja tarjolla, että mulla alkaa olla samanlainen maha kuin Homer Simpsonilla. Tukkaa kasvatan edelleen, ja sitä onkin jo melkein kuin Marge Simpsonilla, joten ainakin ulkoisesti taidan muistuttaa erehdyttävästi Simpsonin perhettä.
Tämän viikonlopun rientoihin kuului hieronta, hierontaa ja hierontaa. Itse yritin hätäpäissäni reenailla maanantaina alkavaa työharjoittelua varten kaikilla, jotka vähänkään läheltä matkahoitopöytää kävelivät. Pariin otteeseen olin myös hoidettavana, ja sunnuntain sessio olikin mielenkiintoinen tapaus. Kurssilla on yksi kiinalaiseen lääketieteeseen erikoistunut hemmo, jonka metodeihin kuuluvat muun muassa moksaus (palavalla pötikällä kuumotetaan läheltä ihoa ”yleisenergisoivan vaikutuksen aikaansaamiseksi”) ja luukampaus (lihasten kalvoa jyystetään pikkuisella luisella pulikalla keskiaikaista kidutusmenetelmää muistuttavalla tavalla). Lisäksi hoito sisälsi energiakanavien avaamiseen tähtääviä murjomisia ja venytyksiä. Olo oli jälkikäteen kieltämättä avonainen, mutta varsinkin luukampaus sisälsi sen sortin ultraviolencea, että käsivarsiin pukkasi hirmuiset mustelmat, joita pitänee varautua huomenissa asiakkaille selittämään.
Halloweenin kunniaksi mereltä pyyhkäisi eilen oikea kauhuleffaefektisumu, jonka kiehkurat luikertelivat pitkin kujia ja sisätiloihinkin saakka pitkälle iltaan. Joku kamerallinen on näemmä sumuja päivällä ikuistanut: http://espanja.org/node/39859. Lämpötila romahti lähelle kahtakymmentä ja ihan sai pipa päässä lähteä illalla ruokailemaan. Pipaa olisivat ehkä kaivanneet muutamat muutkin kurssilaiset: joku oli keksinyt, että osaan leikata hiuksia, enkä sitten viitsinyt tätä käsitystä käydä oikomaan tositarinoilla aamuöisistä tukanleikkuista fiskarseilla ja haarukalla tai itkevästä parturista... Hierojakurssin uusi hiusmuoti sopi sellaisenaan halloween-rientoihin!
Sunnuntaina oli ajatus lähteä Mijaksen kylään patikoimaan kurssikaverin kanssa, ja rekrytoimme yhden koirankin lenkkikaveriksi. Ihan ei Mijakseen osuttu, eksyimme kukkuloille sillä seurauksella, että kävely kesti neljä tuntia. Oli kuitenkin mukavaa vaihtelua ja uusia maisemia. Reitillä näkyivät jotkut appelsiinin kaltaiset tuotteet olevan kypsymäisillään, pitänee palata parin viikon päästä niitä poimimaan (jos omenavarkaat menevät omppiksiin, me varmaan menemme sitten apliksiin).
Huomenna on taas täkäläisillä vapaapäivä, meillä ei. Mulla alkavat asiakashieronnat heti aamupäivällä, ensimmäisenä ohjelmassa on puolentoista tunnin kokohieronta. Jännittää, jännittää – kummallakohan siihen on enemmän syytä, asiakkaalla vai hierojalla...
Avainnippuun kuuluu neljä erilaista avainta. Nippu jätettiin pepelle numero yksi koulun lähelle kopioitavaksi. Hienosti kopioi ja halvalla, ei maksanut kuin kahdeksan euroa. Pienoinen ongelma tuli kuitenkin siitä, että avaimilla ei päässyt ovesta sisään (mitä sanoinkaan tavaroista, jotka feilaavat siinä, mihin ne on tarkoitettu...). Kun äidyin ihmettelemään tätä pepelle seuraavana päivänä, hän ei ollut edes hämmästyneen näköinen, vaan totesi, ettei tällaista avainta voi kopioida täällä, ja antoi rahat takaisin. En sitten jäänyt kyselemään, että kuinka et tätä asiaa tullut ajatelleeksi avainta kopioidessasi...
Pepe numero kaksi yritti avainta kopioida, mutta totesi sen mahdottomaksi ja ehdotti lukkojen vaihtoa. Kun kipaisin kysymään lupaa siihen vuokranvälittäjä-Rudilta (tulkkasin samalla ohimennen parin suomalaiseläkeläispariskunnan murheet), sain vielä sieltä vinkin yhdestä taitavasta kopioitsijasta, jolta kannattaa avainta kysäistä. Tämä kolmas pepe kopioikin avaimen itsevarmoin ottein, mutta en varsinaisesti hämmästynyt, kun ei silläkään ovi auennut. Ei auttanut siis muu kuin palata pepen numero kaksi pakeille ja pistää lukot vaihtoon, mikä kävi lopulta sitten ihan joutuisasti vielä samana päivänä yhdeksän aikoihin illalla, mutta maksoi suolaiset 50 euroa.
Seuraava hommeli oli rikosilmoituksen tekeminen poliisille. Samassa talossa meidän kanssa asuvilta suomalaisilta oli kanssa nyysitty laukku rannasta viikonloppuna, ja sain heiltä äärimmäisen selkeät ohjeet, miten tulee menetellä: ensin soitetaan jonnekin ja kerrotaan faktat ja saadaan jokin numero, jonka kanssa mennään jonnekin jonottamaan ikuisuus, minkä jälkeen allekirjoitetaan kymmenen lappua ja saadaan todistus tapahtuneesta... Onneksi täällä pidempään asunut espanjankielentaitoinen kurssikaveri hoiti tämän puheluosuuden, pääsin suoraan numero kourassa etsimään poliisilaitosta (niitä on kahta laatua, policia local ja policia nacional, joista jälkimmäisen kanssa asioidaan näissä merkeissä). Osuin sinne ilmeisesti sopivaan aikaan, kun sain suoraan tarran rinnuksiin ja melko lailla heti kutsuttiin pöytäkirjaa tarkistamaan. Muutaman korjauksen jälkeen (syntymäpaikka esim oli Balkeakoski ja isä Reyjo) nimiä alle ja lappu kouraan, ei se ollutkaan niin vaivalloista mitä oli säikytelty.
Puhelimet ja muut romppeet on vielä hankkimatta, mutta joutaahan noita keräillä myöhemminkin. Täällä on sitä paitsi sellainen tilanne, että operaattori, johon monet kurssilaiset ovat vaihtaneet ja jonka liittymän itsekin olin ajatellut ottaa, on jossain vaikeuksissa, eikä puheaikaa ole pystynyt lataamaan kolmeen viikkoon. Näin ollen puoli kurssia on puhelimetta... Yllättävän vapauttavaa on tämä, joskin toki hankaloittaa tiettyjä tilanteita. Kaikesta kuitenkin selviää ilman puhelintakin, mitä ei aina tahdo muistaa, kun siihen on itsensä niin totuttanut.
Puhelimen myötähän menivät sitten kaikki täällä otetut valokuvatkin. Yritän jossain välissä pyydellä vaikka kurssikavereilta jotain kuvamateriaalia, mutta sitä ennen täytyy tyytyä kuvailemaan sanallisesti näkymiä. Fuengirola sijaitsee siis aurinkorannikolla, joka ainakin tänä syksynä on ollut nimensä väärti – jaksaa paistaa. Aurinkorannikko elää turisteista, joten vuorten ja meren väliin jäävä rannikkokaistale on rakennettu täyteen hotelleja ja lomalaisten tarvitsemia palveluja. Asuntomme sijaitsee Los Boliches -nimisessä osassa kylää miltei meren rannassa. Parvekkeeltamme merelle katsottaessa näkymää varjostaa rannan rumin talo, jonka ristimme mikontaloksi (jos hervannassa paistaisi aurinko, siellä näyttäisi tältä). Yhtenäinen hiekkaranta jatkuu tästä kumpaankin suuntaan yhteensä ehkä noin kahdeksan kilometrin verran. Asustamme aallonmurtajan kohdalla, melkein sataman vieressä, ja parvekkeelta voi katsella aamuisin kalastajien lähtöä merelle. Toiseen suuntaan parvekkeelta katsottaessa siintelee Mijaksen vuori, ilmeisesti noin tuhannen metrin korkuinen, oivallinen retkikohde.
Koulu puolestaan on Los Pacosin kukkulalla, ja sinne on meiltä matkaa pari kolme kilometriä Mijaksen suuntaan. Fuengirolassa on tuhansittain suomalaisia (enimmäkseen eläkeläisiä), ja Los Pacosissa jos missä sen huomaa: alueella on mm. suomalainen koulu ja oikein kadullinen, Avenue de Finlandia, suomalaisia palveluja. Kukkulalta on komiat näkymät kylälle, merelle ja vuorelle.
Oma ulkonäkö on kait pysynyt suht ennallaan, paitsi että täällä on niin paljon vastustamattomia herkkuja tarjolla, että mulla alkaa olla samanlainen maha kuin Homer Simpsonilla. Tukkaa kasvatan edelleen, ja sitä onkin jo melkein kuin Marge Simpsonilla, joten ainakin ulkoisesti taidan muistuttaa erehdyttävästi Simpsonin perhettä.
Tämän viikonlopun rientoihin kuului hieronta, hierontaa ja hierontaa. Itse yritin hätäpäissäni reenailla maanantaina alkavaa työharjoittelua varten kaikilla, jotka vähänkään läheltä matkahoitopöytää kävelivät. Pariin otteeseen olin myös hoidettavana, ja sunnuntain sessio olikin mielenkiintoinen tapaus. Kurssilla on yksi kiinalaiseen lääketieteeseen erikoistunut hemmo, jonka metodeihin kuuluvat muun muassa moksaus (palavalla pötikällä kuumotetaan läheltä ihoa ”yleisenergisoivan vaikutuksen aikaansaamiseksi”) ja luukampaus (lihasten kalvoa jyystetään pikkuisella luisella pulikalla keskiaikaista kidutusmenetelmää muistuttavalla tavalla). Lisäksi hoito sisälsi energiakanavien avaamiseen tähtääviä murjomisia ja venytyksiä. Olo oli jälkikäteen kieltämättä avonainen, mutta varsinkin luukampaus sisälsi sen sortin ultraviolencea, että käsivarsiin pukkasi hirmuiset mustelmat, joita pitänee varautua huomenissa asiakkaille selittämään.
Halloweenin kunniaksi mereltä pyyhkäisi eilen oikea kauhuleffaefektisumu, jonka kiehkurat luikertelivat pitkin kujia ja sisätiloihinkin saakka pitkälle iltaan. Joku kamerallinen on näemmä sumuja päivällä ikuistanut: http://espanja.org/node/39859. Lämpötila romahti lähelle kahtakymmentä ja ihan sai pipa päässä lähteä illalla ruokailemaan. Pipaa olisivat ehkä kaivanneet muutamat muutkin kurssilaiset: joku oli keksinyt, että osaan leikata hiuksia, enkä sitten viitsinyt tätä käsitystä käydä oikomaan tositarinoilla aamuöisistä tukanleikkuista fiskarseilla ja haarukalla tai itkevästä parturista... Hierojakurssin uusi hiusmuoti sopi sellaisenaan halloween-rientoihin!
Sunnuntaina oli ajatus lähteä Mijaksen kylään patikoimaan kurssikaverin kanssa, ja rekrytoimme yhden koirankin lenkkikaveriksi. Ihan ei Mijakseen osuttu, eksyimme kukkuloille sillä seurauksella, että kävely kesti neljä tuntia. Oli kuitenkin mukavaa vaihtelua ja uusia maisemia. Reitillä näkyivät jotkut appelsiinin kaltaiset tuotteet olevan kypsymäisillään, pitänee palata parin viikon päästä niitä poimimaan (jos omenavarkaat menevät omppiksiin, me varmaan menemme sitten apliksiin).
Huomenna on taas täkäläisillä vapaapäivä, meillä ei. Mulla alkavat asiakashieronnat heti aamupäivällä, ensimmäisenä ohjelmassa on puolentoista tunnin kokohieronta. Jännittää, jännittää – kummallakohan siihen on enemmän syytä, asiakkaalla vai hierojalla...
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Monni täällä vaihtelee
On mahtunut ylämäkeä ja alamäkeä tähän viikkoon. Yksi highlighteista oli torstain luokkaretki, joka osui psykologisesti ja pedagogisesti oivalliseen saumaan - ilmassa oli selvästi havaittavaa turnausväsymystä opiskeluihin. Meidät lastattiin bussiin ja kyörättiin vajaan parin tunnin matka Malagasta pohjoiseen (ehkä). Ensimmäisenä kohteena oli entinen merenpohja, nykyinen vuori nimeltä Torcal de Antequera. Harmillisesti oli sattunut juuri tuohon aamupäivään ja juuri tuolle vuorelle outo sääilmiö, tuuli ja satoi taivaan täydeltä, joten näkyvyys oli kutakuinkin täysi nolla. Sen verran pisaroiden välistä erikoisia kivimuodostelmia näkyi, että nuo maisemat täytyy ilman muuta mennä katsastamaan selkeällä säällä uudemman kerran.
Olin varta vasten hankkinut patikoimistarkoitukseen paikallisesta urheiluhalpisliikkeestä uudet lenkkarit, joista paljastui jännittävä ominaisuus: ne eivät pidä lainkaan sateella! Siis haloo, mitä tekee kengillä, joilla ei pysy pystyssä? Muutenkin ottaa pattiin esineet, jotka voivat olla muuten ihan hyvännäköisiä ja kivoja, mutta feilaavat siinä, mihin ne on tarkoitettu, kuten radio, joka hukkaa kanavat, pyörä, joka on liian raskas poljettavaksi, munaleikkuri, joka muussaa munan... listaahan voisi jatkaa vaikka loputtomiin. Mahtaa olla raskasta näiden tuotteiden suunnittelijoilla herätä aamuisin itsensä kanssa.
Vuorelta laskeuduimme kauniiseen Nerjan kaupunkiin ja sen matkailuvalttiin, vaaaaltavaan tippukiviluolaan. Luolan kiertely sai mittasuhteet asettumaan taas kohilleen – jos kahdeksan kuukautta tuntuu jonain heikkona hetkenä pitkältä ajalta, voi viettää tovin pohdiskelemalla luolan syntyhistoriaa. Kovin monimuotoisia olivat luonnon muovaamat taideteokset. Köyhemmälläkin mielikuvituksella varustettu näki helposti silmissänsä örkkien kotiluolan tai muinaisten sankarillisten taisteluiden areenan.
Sää oli luolasta noustessamme normalisoitunut, ja kenttälounas nautittiin aurinkoiselle välimerelle ”Euroopan parvekkeelta” tiiraillen. Kotimatkalla poikkesimme viehättävässä Frigilianan kylässä, jota eivät ole turistilaumat vielä löytäneet. Kapeilla kujilla vallitsi unelias tunnelma, ja on vaikea kuvitella osuvampaa kohdetta romantillisen viikonlopun viettoon, jos kekä sellaista suunnittelee.
Perjantaina oli synttärivuorossa janakkalan poika, joka täytti 24 vuotta. Meitä kurssilaisiahan on 32 ja viivymme Espanjassa suunnilleen 32 viikkoa, mikä tarkoittaa synttärkemuja joka viikolle. Onneksi kämppiksen ja mun synttärit osuvat muutaman päivän sisään, tulee yksi vapaaviikko... Koska tämänkertainen sankari on oikea perussuomalainen perusmies, juhlittiin suomi-teemalla kera lihapullien, HK:n sinisen, Auran sinapin, pannarin ja sen sellaisen.
Viikon toinen kohokohta sattui sunnuntaille, kun osallistuin elämäni ensimmäiseen juoksukisaan, Malagan kymppiin. Kurssikaveri sai sinne hullutettua (itse teki oharit), vaikka olen aina ollut moisia massatapahtumia vastaan. Alku oli vähän nihkeä, kun en muistanut kellojen siirtoa talviaikaan ja olin juna-asemalla tuntia liian aikaisin. Mulle käy tämä joka jumalan vuosi - vaikka siitä kuinka puhuttaisiin, palloilen aina jossakin liian aikaisin tai liian myöhään. Sikäli hyvä oli kuitenkin tämä erhe, kun huomasin, ettei se myöhempi juna kuljekaan sunnuntaisin, niin ettemme olisi paikalle oikeastaan ehtineet ilman aamun varhaistusta. Neljä meitä sitten lopulta pääsi kisapaikalle, ja sen verran vauhdikkaita nuorisoliittolaisia olivat muut, että oli pakko nielaista kilpailuviettinsä ja lähteä vaan fiilistelemään muun porukan mukana. No, katsoin sentään, että vain 14 vuotta nuorempi D. ei hävinnyt näkyvistä, kiristin lopussa ohi ja tulin rinnan mitan edellä maaliin ;)
Väittivät, että kymmenentuhatta osallistujaa olisi tapahtumassa ollut. Yllättäen olikin helkkarin hauska juosta väkijoukon mukana, ja kiva oli katsella malagalaisia maisemia, puistoja, katuja ja taloja, ja malagalaisia malagalaisia ja niiden hikisiä selkiä. Juoksu kulki kepoisasti ja matka loppui suorastaan kesken. Matkanteko kesti tunnin ja puoli minuuttia, eikä tuntunut kertaakaan pahalta. Tähän olin enemmän kuin tyytyväinen, kun vielä takana on pientä flunssailua ja jälleen kerran valvottu yö. Ihan suotta olen tuollaisiakin tapahtumia vältellyt, lisää näitä!
Myös viikon antikliimaksi osui sunnuntaille. Tulin huolellisesti putsatuksi uintireissulla, kaik män mitä mukana oli, ja sen myötä viimeinenkin luotto ihmiskuntaan. Läksin siis juoksun jälkeen rantsuun huuhtomaan urheiluhikiä meren aaltoihin, ja heti ekan uintikerran aikana oli laukku hävinnyt. Sinne meni avaimet, iPodit, puhelimet, vaatteet, arskat, kasa suomalaista laatukirjallisuutta mukaan lukien päiväkirja (sorppa P. & R., mustakantinen kirja kaikkine salaisuuksineen on iäksi poissa) ja nippu kortteja, joita olin ajatellut kirjoitella (ymmärtänette kaikki te, jotka ette nyt saa korttia). Onneksi lompakko ei ollut mukana, kun olin liian laiska palatakseni sitä ovelta hakemaan. Hyvä hässäkkkä siitä saatiin avuliaiden espanjalaisten kanssa rannassa aikaiseksi, mutta mennyttä mikä mennyttä. Onneksi kämppis oli kotona enkä joutunut siis taivasalle, vaikka siinä portilla pyyhe ympärilläni vartoillessani muistutin aika lailla sitä sarjakuvista tuttua hahmoa, jolla on pokeripöydän jäljiltä pelkkä tynnyri asusteenaan.
Herää tietysti kysymys, oliko pakko kaikki kamat sinne rantaan raahata, vaikka noista varkaista aina varoitellaan. Oli kai, sillähän siitä päästiin koko roskasta kerralla. Mitään maallista omaisuutta ei kyllä kannata keräillä, sitä enemmän risoo mitä enemmän katoaa. Taidankin alkaa sellaiseksi jumalan lampaaksi vai mitä ne on, kuljeskelen vaan alasti ympäriinsä, eipähän ole mitään vietävää. Mulla sentään lähti vaan tavaraa – kurssikaverin koira oli yli vuorokauden hävöksissä pudottuaan johonkin railoon, ja voin vaan kuvitella tunnelmaa, kun on koirakamuansa pitkin yötä etsinyt. Hyvin päättyi onneksi se, jotkut ihmiset olivat koiran uikutuksen kuulleet ja palokunta sai hakattua reiän seinään ja sitä kautta pahoin pelästyneen hurtakkeen ihmisten ilmoille.
Jostain syystä olen palannut aatoksiin, joita tuli paljon pohdiskeltua isukin kuoleman aikoihin. Hän oli niin sanottu sitku-mies viimeisen päälle. Kaiken kivan oli määrä tapahtua sitku jäädään eläkkeelle, sitku jokin harmi on takana päin, sitku on parempi hetki. Hautauspastori lisäsi tähän luonnehdintaan vielä mutku-meriselitykset: kun sitkussa mainittu hetki on käsillä, löytyy aina mutkuja, jotka estävät toimeen tarttumisen.
Tuli näissä mietteissä mieleen, että ihmisillä on monia eri tasoisia haaveita ja suunnitelmia, eikä niitä pitäisi keskenään sekoittaa. On koko elämän kokoisia unelmia, joita ei ajatella arkisin, mutta jotka kuitenkin taustalla vaikuttavat ja oikeastaan kertovat paljon siitä, mitä ihminen arvostaa. Sitten on sellaisia suunnitelmia ja toiveita, joihin tartutaan, kun halutaan tehdä elämästä oman näköinen ja tuntuinen, ja jos ei tartuta, joudutaan ajopuutunnelmaan. Ja sitten on vielä niitä unelmia ja aikomuksia, joihin kyllä suhtaudutaan tosissaan, mutta joiden ei välttämättä ole määräkään toteutua – niiden tehtävä on pitää ihminen lämpimänä ja mieli virkeänä. Nämä jos mennään sotkemaan, tulee ahdistus ja tuska ja rintalastan (os. Sternum) taakse puserrus, kun ei saatu tuotakaan tehdyksi vaikka aikomus oli, tai tuli noinkin hutvaistua, vaikkei se ollut yhtään sellaista kuin piti. No, sotkeutuvathan ne kumminkin, mutta jos ei puserrus pääsisi jumiksi asti kehittymään, kun siihen ei taida klassisen hieronnan otteillakaan yltää.
Olin varta vasten hankkinut patikoimistarkoitukseen paikallisesta urheiluhalpisliikkeestä uudet lenkkarit, joista paljastui jännittävä ominaisuus: ne eivät pidä lainkaan sateella! Siis haloo, mitä tekee kengillä, joilla ei pysy pystyssä? Muutenkin ottaa pattiin esineet, jotka voivat olla muuten ihan hyvännäköisiä ja kivoja, mutta feilaavat siinä, mihin ne on tarkoitettu, kuten radio, joka hukkaa kanavat, pyörä, joka on liian raskas poljettavaksi, munaleikkuri, joka muussaa munan... listaahan voisi jatkaa vaikka loputtomiin. Mahtaa olla raskasta näiden tuotteiden suunnittelijoilla herätä aamuisin itsensä kanssa.
Vuorelta laskeuduimme kauniiseen Nerjan kaupunkiin ja sen matkailuvalttiin, vaaaaltavaan tippukiviluolaan. Luolan kiertely sai mittasuhteet asettumaan taas kohilleen – jos kahdeksan kuukautta tuntuu jonain heikkona hetkenä pitkältä ajalta, voi viettää tovin pohdiskelemalla luolan syntyhistoriaa. Kovin monimuotoisia olivat luonnon muovaamat taideteokset. Köyhemmälläkin mielikuvituksella varustettu näki helposti silmissänsä örkkien kotiluolan tai muinaisten sankarillisten taisteluiden areenan.
Sää oli luolasta noustessamme normalisoitunut, ja kenttälounas nautittiin aurinkoiselle välimerelle ”Euroopan parvekkeelta” tiiraillen. Kotimatkalla poikkesimme viehättävässä Frigilianan kylässä, jota eivät ole turistilaumat vielä löytäneet. Kapeilla kujilla vallitsi unelias tunnelma, ja on vaikea kuvitella osuvampaa kohdetta romantillisen viikonlopun viettoon, jos kekä sellaista suunnittelee.
Perjantaina oli synttärivuorossa janakkalan poika, joka täytti 24 vuotta. Meitä kurssilaisiahan on 32 ja viivymme Espanjassa suunnilleen 32 viikkoa, mikä tarkoittaa synttärkemuja joka viikolle. Onneksi kämppiksen ja mun synttärit osuvat muutaman päivän sisään, tulee yksi vapaaviikko... Koska tämänkertainen sankari on oikea perussuomalainen perusmies, juhlittiin suomi-teemalla kera lihapullien, HK:n sinisen, Auran sinapin, pannarin ja sen sellaisen.
Viikon toinen kohokohta sattui sunnuntaille, kun osallistuin elämäni ensimmäiseen juoksukisaan, Malagan kymppiin. Kurssikaveri sai sinne hullutettua (itse teki oharit), vaikka olen aina ollut moisia massatapahtumia vastaan. Alku oli vähän nihkeä, kun en muistanut kellojen siirtoa talviaikaan ja olin juna-asemalla tuntia liian aikaisin. Mulle käy tämä joka jumalan vuosi - vaikka siitä kuinka puhuttaisiin, palloilen aina jossakin liian aikaisin tai liian myöhään. Sikäli hyvä oli kuitenkin tämä erhe, kun huomasin, ettei se myöhempi juna kuljekaan sunnuntaisin, niin ettemme olisi paikalle oikeastaan ehtineet ilman aamun varhaistusta. Neljä meitä sitten lopulta pääsi kisapaikalle, ja sen verran vauhdikkaita nuorisoliittolaisia olivat muut, että oli pakko nielaista kilpailuviettinsä ja lähteä vaan fiilistelemään muun porukan mukana. No, katsoin sentään, että vain 14 vuotta nuorempi D. ei hävinnyt näkyvistä, kiristin lopussa ohi ja tulin rinnan mitan edellä maaliin ;)
Väittivät, että kymmenentuhatta osallistujaa olisi tapahtumassa ollut. Yllättäen olikin helkkarin hauska juosta väkijoukon mukana, ja kiva oli katsella malagalaisia maisemia, puistoja, katuja ja taloja, ja malagalaisia malagalaisia ja niiden hikisiä selkiä. Juoksu kulki kepoisasti ja matka loppui suorastaan kesken. Matkanteko kesti tunnin ja puoli minuuttia, eikä tuntunut kertaakaan pahalta. Tähän olin enemmän kuin tyytyväinen, kun vielä takana on pientä flunssailua ja jälleen kerran valvottu yö. Ihan suotta olen tuollaisiakin tapahtumia vältellyt, lisää näitä!
Myös viikon antikliimaksi osui sunnuntaille. Tulin huolellisesti putsatuksi uintireissulla, kaik män mitä mukana oli, ja sen myötä viimeinenkin luotto ihmiskuntaan. Läksin siis juoksun jälkeen rantsuun huuhtomaan urheiluhikiä meren aaltoihin, ja heti ekan uintikerran aikana oli laukku hävinnyt. Sinne meni avaimet, iPodit, puhelimet, vaatteet, arskat, kasa suomalaista laatukirjallisuutta mukaan lukien päiväkirja (sorppa P. & R., mustakantinen kirja kaikkine salaisuuksineen on iäksi poissa) ja nippu kortteja, joita olin ajatellut kirjoitella (ymmärtänette kaikki te, jotka ette nyt saa korttia). Onneksi lompakko ei ollut mukana, kun olin liian laiska palatakseni sitä ovelta hakemaan. Hyvä hässäkkkä siitä saatiin avuliaiden espanjalaisten kanssa rannassa aikaiseksi, mutta mennyttä mikä mennyttä. Onneksi kämppis oli kotona enkä joutunut siis taivasalle, vaikka siinä portilla pyyhe ympärilläni vartoillessani muistutin aika lailla sitä sarjakuvista tuttua hahmoa, jolla on pokeripöydän jäljiltä pelkkä tynnyri asusteenaan.
Herää tietysti kysymys, oliko pakko kaikki kamat sinne rantaan raahata, vaikka noista varkaista aina varoitellaan. Oli kai, sillähän siitä päästiin koko roskasta kerralla. Mitään maallista omaisuutta ei kyllä kannata keräillä, sitä enemmän risoo mitä enemmän katoaa. Taidankin alkaa sellaiseksi jumalan lampaaksi vai mitä ne on, kuljeskelen vaan alasti ympäriinsä, eipähän ole mitään vietävää. Mulla sentään lähti vaan tavaraa – kurssikaverin koira oli yli vuorokauden hävöksissä pudottuaan johonkin railoon, ja voin vaan kuvitella tunnelmaa, kun on koirakamuansa pitkin yötä etsinyt. Hyvin päättyi onneksi se, jotkut ihmiset olivat koiran uikutuksen kuulleet ja palokunta sai hakattua reiän seinään ja sitä kautta pahoin pelästyneen hurtakkeen ihmisten ilmoille.
Jostain syystä olen palannut aatoksiin, joita tuli paljon pohdiskeltua isukin kuoleman aikoihin. Hän oli niin sanottu sitku-mies viimeisen päälle. Kaiken kivan oli määrä tapahtua sitku jäädään eläkkeelle, sitku jokin harmi on takana päin, sitku on parempi hetki. Hautauspastori lisäsi tähän luonnehdintaan vielä mutku-meriselitykset: kun sitkussa mainittu hetki on käsillä, löytyy aina mutkuja, jotka estävät toimeen tarttumisen.
Tuli näissä mietteissä mieleen, että ihmisillä on monia eri tasoisia haaveita ja suunnitelmia, eikä niitä pitäisi keskenään sekoittaa. On koko elämän kokoisia unelmia, joita ei ajatella arkisin, mutta jotka kuitenkin taustalla vaikuttavat ja oikeastaan kertovat paljon siitä, mitä ihminen arvostaa. Sitten on sellaisia suunnitelmia ja toiveita, joihin tartutaan, kun halutaan tehdä elämästä oman näköinen ja tuntuinen, ja jos ei tartuta, joudutaan ajopuutunnelmaan. Ja sitten on vielä niitä unelmia ja aikomuksia, joihin kyllä suhtaudutaan tosissaan, mutta joiden ei välttämättä ole määräkään toteutua – niiden tehtävä on pitää ihminen lämpimänä ja mieli virkeänä. Nämä jos mennään sotkemaan, tulee ahdistus ja tuska ja rintalastan (os. Sternum) taakse puserrus, kun ei saatu tuotakaan tehdyksi vaikka aikomus oli, tai tuli noinkin hutvaistua, vaikkei se ollut yhtään sellaista kuin piti. No, sotkeutuvathan ne kumminkin, mutta jos ei puserrus pääsisi jumiksi asti kehittymään, kun siihen ei taida klassisen hieronnan otteillakaan yltää.
maanantai 19. lokakuuta 2009
Nettiä ja opiskelua räkä poskella
No mutta, tapahtuikin yllättävä ja äkkinäinen käänne: kosminen lottopallo oli arponut meidät olemaan sitä mieltä, että langaton verkko on meille oikea ratkaisu, ja tämän vankkumattoman mielipiteen vallassa askelsimme tiedustelemaan vuokranvälittäjältämme vuokraemännän numeroa, jotta voisimme häntä alkaa hätyyttämään. Ihana ihana Rudi toimistossa kuitenkin tokaisi, että älkää nyt olko hassuja, jos tahdotte toimivan netin niin ADSL sen olla pitää (naapuripöydästä joku huuteli mokkulaa). Hän tarjoutui myös asian hoitamaan, vaikkei kaiketikaan siitä mitään itse hyötynyt siitä päätellen, että firman saimme ihan itse valita. Koska olimme jo lopen kyllästyneitä kaikkeen kyselemiseen ja vertailuun, päätimme sitten ottaa siltä puhelinliittymäfirmalta koko höskän, ettei tarvitsisi moneen paikkaan soitella – ja saahan siitä ne smokkimiehetkin liittymän kylkiäisinä.
Rudi otti ja soitti perjantai-iltapäivänä firmaan noin puolen tunnin puhelun. Kurssikavereille kun tästä kerroimme, he olivat, että juu, heille oli sanottu että more or less one week, ja kahden ja puolen viikon päästä oli tullut liittymää asentamaan pepe, joka oli valitellut, että on viiden sentin paksuinen nivaska nettiänsä odottavien ihmisten yhteystietoja. Siihen suhteutettuna hämmästys oli vallan suuri, kun lauantaiaamupäivänä Rudi soittaa, että nyt olisi asentaja tulossa, ollaanko sitä kotona. Sekä H että minä olimme flunssan hämärtäminä, ja ihan jouduttiin toisiltamme kyselemään, että näetkös sinäkin tuon lauleskellen ulos ja sisään ramppaavan miehen, joka puuhailee meidän olohuoneessa.
Nyt on sitten netti. Mietimme tarinan opetusta, ja se lienee se, että ei tosiaankaan kannata mistään stressiä itselleen kerätä. Asiat vaan tuntuvat järjestyvän, tavalla tai toisella, riippumatta siitä, kuinka paljon niistä huolta kantaa. Juhlistimme netin saapumista taloon sillä, että istuimme lauantai-illan aallonmurtajalla tyrskyjä ihmettelemässä. Meri on yhtä hypnoottinen kuin nuotio, sitä voisi tuijotella loputtomiin. Ainakin se pätkii netit ja telsut 6-0!
Viikonloppu meni muuten enemmän tai vähemmän flunssaa potiessa ja maanantain tasokokeeseen lueskellessa. Perjantaina juhlimme kurssikaverin 57-vuotissynttäreitä syömällä Wok-nimisessä buffet-ravintolassa. Lahjoimme sankaria pimeässä loistavalla luurangolla, tuntui pitävän. Hassua, mutta on sattunut kämppikseksi samanlaiset ruokailutottumukset omaava henkilö: asenne on kummallakin, että kaverille ei jätetä. Meidän kaltaisillemme ihmisille paikka, jossa saa syödä niin paljon kuin napa vetää, on silkkaa murhaa, ja poistuimmekin ruokapaikasta kaksin kerroin suoraan nukkumaan.
Sunnuntaina nousimme samaan aikaan auringon kanssa ja läksimme tarpomaan läheisillä kukkuloilla sijaitsevaan Mijaksen kylään. Tarkoitus oli lähteä matkaan suomalaisten eläkeläisten ryhmässä ja suorittaa samalla suoramarkkinointia alkavista oppilashieronnoista, mutta emme sitten siihen porukkaan ehtineet. Reitti kuitenkin löytyi ikkunasta ohjeita huutelevan mummelin avustuksella ja osuimme kylään omin avuin. Helkkarinmoiset ylämäet piti kiivetä, mikä ei flunssaisena ollut ihan pelkkää nautintoa... Kylään kun saavuimme, iski totaalinen uupumus ja hermot olivat niin kireällä, että hyvä ettei muutama kapeilla kujilla hälisevä brittituristi päässyt hengestään. Viehättävä pikkukylä ja komeat maisemat, mutta hetki oli kaikkea muuta kuin otollinen.
Ei ollut tosiaan viksu veto kipeänä lähteä kukkuloille kinkkaamaan. Loppupäivän oli tosi kurja olo enkä pystynyt oikein muuhun kuin kirjat kainalossa lepäilemään. Fyysisesti huonon olon täydensivät vielä mukavasti motivaatiopula, hiipivä ikävän tunne ja koko hierontahankkeen mielekkyyden kyseenalaistaminen. Näköjään ei kunnon sunnuntaiahdistuksia pääse pakoon edes aurinkorannikolla.
Maanantaina pidettiin hierojakokelaille tasonmittauskoe, jonka tarkoitus oli varmistaa, että meidät uskaltaa päästää oikeita ihmisiäkin hieromaan. Siihen kuului teoriaosuus, jossa piti yskäistä paperille lähestulkoon kaikki, mitä tähän asti on oppinut anatomiasta, hierontaotteista, ergonomiasta, hieronnan kontraindikaatioista – kaikesta. Lisäksi pidettiin käytännön osuus, jossa kaikki vuorollaan suorittivat jonkin kuvitteellisen asiakashieronnan. Suoraan sanottuna oli kyllä yhtä tyhjän kanssa tuo, ei siitä ainakaan sellainen olo tullut, että nythän sitä sitten osaa. Mutta onneksi tässä ei olla mihinkään aivokirurgiaan ryhtymässä näiden oppien perusteella (ja jos aivokirurgeilla on samanlainen olo omaa työtään aloitellessaan, en halua tietää siitä).
Olen nyt kolmen viikon aikana oppinut enemmän ihmisruumiista kuin koko tähänastisen elämäni aikana yhteensä. Kovalevy alkaa olla täynnä ja pänttääminen saisi jo hetkeksi riittää. Toivottavasti ennakkotieto, että teorian tankkaaminen helpottaa työharjoittelun alkaessa, pitää myös paikkansa. Nyt vietän ainakin pienen siestan - ennen kuin alan kaivaa tietoa sepelvaltimotaudista, uuh...
Rudi otti ja soitti perjantai-iltapäivänä firmaan noin puolen tunnin puhelun. Kurssikavereille kun tästä kerroimme, he olivat, että juu, heille oli sanottu että more or less one week, ja kahden ja puolen viikon päästä oli tullut liittymää asentamaan pepe, joka oli valitellut, että on viiden sentin paksuinen nivaska nettiänsä odottavien ihmisten yhteystietoja. Siihen suhteutettuna hämmästys oli vallan suuri, kun lauantaiaamupäivänä Rudi soittaa, että nyt olisi asentaja tulossa, ollaanko sitä kotona. Sekä H että minä olimme flunssan hämärtäminä, ja ihan jouduttiin toisiltamme kyselemään, että näetkös sinäkin tuon lauleskellen ulos ja sisään ramppaavan miehen, joka puuhailee meidän olohuoneessa.
Nyt on sitten netti. Mietimme tarinan opetusta, ja se lienee se, että ei tosiaankaan kannata mistään stressiä itselleen kerätä. Asiat vaan tuntuvat järjestyvän, tavalla tai toisella, riippumatta siitä, kuinka paljon niistä huolta kantaa. Juhlistimme netin saapumista taloon sillä, että istuimme lauantai-illan aallonmurtajalla tyrskyjä ihmettelemässä. Meri on yhtä hypnoottinen kuin nuotio, sitä voisi tuijotella loputtomiin. Ainakin se pätkii netit ja telsut 6-0!
Viikonloppu meni muuten enemmän tai vähemmän flunssaa potiessa ja maanantain tasokokeeseen lueskellessa. Perjantaina juhlimme kurssikaverin 57-vuotissynttäreitä syömällä Wok-nimisessä buffet-ravintolassa. Lahjoimme sankaria pimeässä loistavalla luurangolla, tuntui pitävän. Hassua, mutta on sattunut kämppikseksi samanlaiset ruokailutottumukset omaava henkilö: asenne on kummallakin, että kaverille ei jätetä. Meidän kaltaisillemme ihmisille paikka, jossa saa syödä niin paljon kuin napa vetää, on silkkaa murhaa, ja poistuimmekin ruokapaikasta kaksin kerroin suoraan nukkumaan.
Sunnuntaina nousimme samaan aikaan auringon kanssa ja läksimme tarpomaan läheisillä kukkuloilla sijaitsevaan Mijaksen kylään. Tarkoitus oli lähteä matkaan suomalaisten eläkeläisten ryhmässä ja suorittaa samalla suoramarkkinointia alkavista oppilashieronnoista, mutta emme sitten siihen porukkaan ehtineet. Reitti kuitenkin löytyi ikkunasta ohjeita huutelevan mummelin avustuksella ja osuimme kylään omin avuin. Helkkarinmoiset ylämäet piti kiivetä, mikä ei flunssaisena ollut ihan pelkkää nautintoa... Kylään kun saavuimme, iski totaalinen uupumus ja hermot olivat niin kireällä, että hyvä ettei muutama kapeilla kujilla hälisevä brittituristi päässyt hengestään. Viehättävä pikkukylä ja komeat maisemat, mutta hetki oli kaikkea muuta kuin otollinen.
Ei ollut tosiaan viksu veto kipeänä lähteä kukkuloille kinkkaamaan. Loppupäivän oli tosi kurja olo enkä pystynyt oikein muuhun kuin kirjat kainalossa lepäilemään. Fyysisesti huonon olon täydensivät vielä mukavasti motivaatiopula, hiipivä ikävän tunne ja koko hierontahankkeen mielekkyyden kyseenalaistaminen. Näköjään ei kunnon sunnuntaiahdistuksia pääse pakoon edes aurinkorannikolla.
Maanantaina pidettiin hierojakokelaille tasonmittauskoe, jonka tarkoitus oli varmistaa, että meidät uskaltaa päästää oikeita ihmisiäkin hieromaan. Siihen kuului teoriaosuus, jossa piti yskäistä paperille lähestulkoon kaikki, mitä tähän asti on oppinut anatomiasta, hierontaotteista, ergonomiasta, hieronnan kontraindikaatioista – kaikesta. Lisäksi pidettiin käytännön osuus, jossa kaikki vuorollaan suorittivat jonkin kuvitteellisen asiakashieronnan. Suoraan sanottuna oli kyllä yhtä tyhjän kanssa tuo, ei siitä ainakaan sellainen olo tullut, että nythän sitä sitten osaa. Mutta onneksi tässä ei olla mihinkään aivokirurgiaan ryhtymässä näiden oppien perusteella (ja jos aivokirurgeilla on samanlainen olo omaa työtään aloitellessaan, en halua tietää siitä).
Olen nyt kolmen viikon aikana oppinut enemmän ihmisruumiista kuin koko tähänastisen elämäni aikana yhteensä. Kovalevy alkaa olla täynnä ja pänttääminen saisi jo hetkeksi riittää. Toivottavasti ennakkotieto, että teorian tankkaaminen helpottaa työharjoittelun alkaessa, pitää myös paikkansa. Nyt vietän ainakin pienen siestan - ennen kuin alan kaivaa tietoa sepelvaltimotaudista, uuh...
perjantai 16. lokakuuta 2009
Nettikaupoilla kafkan luona
Meidän netinhankintapyrkimyksissämme alkavat olla jo farssin ainekset kasassa. Nettiliittymien kenttä on Espanjassa äärimmäisen kirjava ja sekava, tämä kävi ilmi jo heti kättelyssä. Aiheesta kuulee jos jonkinmoista kauhutarinaa, joten päätimme kämppiksen kanssa, että odottelemme suosiolla hetken aikaa ja katsomme, mihin ratkaisuun muut päätyvät, ennen kuin teemme asialle mitään. Ihmiset kertoivat nettiasioiden laahaavan perässä valovuosia esim. Suomeen verrattuna ja kauppiaiden pääasiallisena tarkoituksena olevan rahojen huijaamisen asiakkaalta härskisti ja keinoja kaihtamatta.
Kurssilaisista jotkut onnistuivat itselleen netin hankkimaan tai ainakin prosessin laittamaan alulle, joten mekin sitten tartuimme toimeen. Nyt olemme saaneet selville seuraavaa, mihin meni useita, ja tarkoitan todella useita, päiviä ja vierailuja nettifirmoissa:
Tarjolla on kolme eri ratkaisua. Ensimmäinen ja ilmeisesti paras ratkaisu on samanlainen ADSL-liittymä kuin Suomessakin. Tähän tarvitaan puhelinliittymä, joka vaatii asennuksen/kytkennän/aktivoinnin, jonkun näistä tai kaikki, mikä maksaa tietyn summan, ellei satu olemaan tarjouksessa ja ilmainen. Puhelinliittymän voi avata vain yksi firma, tai ehkä kaksi, maksimissaan kolme. Liittymä maksaa tietyn summan kuussa + verot 16 %, mitä ei useinkaan mainita. Sitten tarvitaan modeemi tai joku muu vempele, joka on useimmiten ilmainen, jos ei sitten maksa jotakin. Lisäksi on oltava vielä varsinainen ADSL-liittymä, jonka voi ottaa eri firmalta kuin puhelinliittymän, ja usein näin kannattaa tehdäkin, ehkä, koska voi saada halvemmalla, ja puhelinliittymäfirma on kaikkein kallein, mahdollisesti, ja pyrkii ainakin viemään kaikki rahasi vielä pitkään liittymästä luopumisen jälkeenkin. Joka tapauksessa liittymässä maksetaan erikseen ADSL-liittymästä ja puhelinliittymästä.
Toinen ratkaisu on langaton verkko, joka joko näkyy asunnossasi tai sitten ei näy. Jos näkyy, voit tiettyä summaa vastaan ostaa verkkoon käyttöaikaa vaikka naapurin mummolta tai joltakulta muulta, jonka tukiaseman kautta verkko näkyy. Jos ei näy, tarvitset tukiaseman, joka maksaa 175 euroa ja jonka asennukseen tarvitaan lupa vuokranantajaltasi, joka useimmiten ei vastaa lainkaan puhelimeen ja on siis mahdoton tavoittaa. Jos onnistut tavoittamaan vuokranantajan ja saamaan tukiaseman, voit käyttää langatonta verkkoa kolmenkympin kuukausihintaan, mikäli se sattuu pysymään pystyssä – kuulemma kaksi suurinta firmaa on juuri mennyt nurin, ihmiset eivät enää pääse verkkoon ja ovat siis maksaneet tyhjästä.
Kolmas ratkaisu on hemmetin mokkula. Niitä on lukuisia ja taas lukuisia erilaisia vaihtoehtoja, karkeasti ne voi jakaa käyttömaksuisiin ja kiinteäkustannuksisiin. Ensimmäisissä maksetaan vain käytetystä ajasta, toisessa saa käyttää nettiä periaatteessa rajattomasti kuussa, paitsi voi siinä olla joku gigarajoitus latausten määrälle. Mokkuloita saa sekä prepaid-tyyppisinä että jälkikäteen veloitettavina. Kuuleman mukaan tämä vaihtoehto on hitain ja epäluotettavin, ja tätä tarjoavat kaikki kauppiaat koko ajan ja kyllästymiseen saakka – yrität ostaa mitä vain, tarjolla on kuitenkin aina mokkula. Laskelmiemme mukaan halvinkin mokkulavaihtoehto on ainakin kaksi kertaa muita vaihtiksia kalliimpi, jos taloudessa on enemmän kuin yksi nettiä käyttävä henkilö, halvimmillaan kahdelta ihmisiltä noin 90 euroa kuussa.
Pääsääntöisesti tarjolla olevat sopimukset ADSL-liittymiin tehdään vain ja automaattisesti vähintään vuodeksi, mutta useimmiten 18-24 kuukaudeksi, ja maksat koko tästä ajasta, vaikka tarvitsisit netin vain kuukaudeksi. Jotkut firmat tarjoavat vaihtoehtoa, jossa sopimuksen voi katkaista, mutta sitten joutuu maksamaan rangaistukseksi tästä epäluotettavasta asiakkuudesta tietyn sakkomaksun. Koska puhelinliittymäfirmalla on (ainakin melkein) monopoli, se on kuuleman mukaan kaikkein pahin, ja saattaa viedä rahasi vielä kuukausia sen jälkeenkin, kun olet nettiä lakannut käyttämästä. Niin, siis liittymäähän ei tietenkään voi avata ennen kuin on tili espanjalaisessa pankissa, koska laskutus perustuu suoraveloitukseen. Tiliasian saimme hoidettua jo hyvissä ajoin, joten kaikki on sikäli valmiina ryöväystä varten.
Olemme kiertäneet näitä vaihtoehtoja kartoittamassa useissa liittymiä tarjoavissa firmoissa, joista jokainen on haukkunut edellisen tarjoajan valehtelijaksi. Tänne aukesi myös suomalainen palveluntarjoaja, ja koska kielimuuri tässä asiassa on olemassa ilman espanjaakin, olemme mekin vierailleet ahkerasti heidän pakeillaan. (Muutenkin olen huomannut suomalaisten olevan täällä vähän kuin lestadiolaisten: ostetaan mieluummin meikäläisiltä, jos saadaan.) Yhteisestä äidinkielestä huolimatta tässä firmassa ei olla pystytty sen paremmin kuin muuallakaan näitä vaihtoehtoja selventämään, ja loppuviimeksi hekin ovat työntämässä sitä perhanan mokkulaa kouraan.
Suomalaisfirman markkinointi perustuu lähinnä muiden firmojen haukkumiseen ja pelotteluun mitä karmivimmilla seurauksilla, jos palvelun muualta ottaa. Kaiken huipuksi he selittivät vakavalla naamalla ”smokkimiehistä”, jotka pannaan perään, jos lakkauttaa nettisopimuksen ennen aikojaan. Kysyimme, että ihanko Suomeen asti arvelevat smokkimiesten saapuvan, johon he, että kyllä kyllä, perässä pysyvät, minne ikinä menet, ja tekevät elämästäsi helvetin. Tämän jälkeen vietimmekin päivän huvittelemalla ajatuksilla siitä, minne kaikkialle (toivon mukaan komeat) smokkimiehet viemme: minä otan omani ainakin rinkan kantajaksi korpivaellukselle, Rajaportille aion viedä ja mustaamakkaraa tarjota, ja tandem-laskuvarjohyppy on ilman muuta ohjelmassa.
Tyypillisen nettiostospäivämme juoni kulkee suunnilleen kuten eilen: Olemme edellisen päivän kierrokselta oivaltaneet jonkin yksityiskohdan, ja mielestämme osaamme nyt kysyä oikeat kysymykset ja tehdä ratkaisun sen pohjalta. Lähdemme koulusta ja vahvistamme itseämme tapas-baarissa, minkä jälkeen marssimme täynnä tarmoa suomalaisfirmaan. Siellä esitämme ensimmäisen kysymyksen, ja meille tarjotaan mokkulaa, jonka torjumme. Saamme vastaukset, jotka uskomme ymmärtävämme. Jos hyvin käy, tässä vaiheessa kaikki näyttää vielä valoisalta, ja jatkamme matkaa seuraavaan paikkaan, joko hankkimaan puhelinliittymää tai ottamaan yhteyttä vuokraemäntään, riippuen kyseisenä päivänä parhaalta kuulostavasta vaihtoehdosta. (Usein ei kuitenkaan käy hyvin, vaan poistumme jo tässä vaiheessa häntä koipien välissä ja pää sekaisin kotiin lohduttamaan itseämme paahtovanukkaalla.)
Seuraavassa paikassa suomalaisfirma haukutaan valehtelusta ja tarjotaan jotain muuta vaihtoehtoa, joka totta vie tässä vaiheessa kuulostaakin paremmalta (kun olemme ensin torjuneet mokkulan). Koska kuitenkin tämä uusi vaihtoehtokin vaati vertailua muihin, siirrymme seuraavaan firmaan, jossa edellisen firman haukkumisen jälkeen meille tarjotaan ensin mokkulaa, jonka torjumme, ja sitten luvataan tämän viikon lopulla, viimeistään ensi viikolla, tulevan uskomattoman upean nettiratkaisun, jonka saattaa saada myös meidän asuntoomme. Annamme yhteystietomme ja meille luvataan soittaa.
Tässä vaiheessa ryhti on jo huomattavasti kumarampi kuin lähtöruudussa. Kotimatkalla poikkeamme kuitenkin vielä viimeisillä voimillamme johonkin firmaan, jossa myyjä torjuu kaikki muut vaihtoehdot täysin mahdottomina ja alkaa espanjanenglannillaan kaupitella meille mokkulaa, vieläpä oikeasti tuolla sanalla, puhe kuulostaa suunnilleen tältä: ”hethethethethethet mokula hethethethethethet mokkula hethethethethethethet mokkula”. Epäuskoisina poistumme paikalta, kuuliksääkin että se sano mokkula, ei helvetti, täällä ei varmaan voi ees maitoa ostaa ilman että joku tulee sen sijaan tyrkyttään mokkulaa.
Näin... to be continued... Tänään pidämme mokkulavapaan päivän ja tartumme toimeen taas ensi viikolla. Tai sitten toteamme niin kuin moneen muuhunkin asiaan, että olkoot perkele... Kuka sitä nettiä oikeastaan kaipaa?
Kurssilaisista jotkut onnistuivat itselleen netin hankkimaan tai ainakin prosessin laittamaan alulle, joten mekin sitten tartuimme toimeen. Nyt olemme saaneet selville seuraavaa, mihin meni useita, ja tarkoitan todella useita, päiviä ja vierailuja nettifirmoissa:
Tarjolla on kolme eri ratkaisua. Ensimmäinen ja ilmeisesti paras ratkaisu on samanlainen ADSL-liittymä kuin Suomessakin. Tähän tarvitaan puhelinliittymä, joka vaatii asennuksen/kytkennän/aktivoinnin, jonkun näistä tai kaikki, mikä maksaa tietyn summan, ellei satu olemaan tarjouksessa ja ilmainen. Puhelinliittymän voi avata vain yksi firma, tai ehkä kaksi, maksimissaan kolme. Liittymä maksaa tietyn summan kuussa + verot 16 %, mitä ei useinkaan mainita. Sitten tarvitaan modeemi tai joku muu vempele, joka on useimmiten ilmainen, jos ei sitten maksa jotakin. Lisäksi on oltava vielä varsinainen ADSL-liittymä, jonka voi ottaa eri firmalta kuin puhelinliittymän, ja usein näin kannattaa tehdäkin, ehkä, koska voi saada halvemmalla, ja puhelinliittymäfirma on kaikkein kallein, mahdollisesti, ja pyrkii ainakin viemään kaikki rahasi vielä pitkään liittymästä luopumisen jälkeenkin. Joka tapauksessa liittymässä maksetaan erikseen ADSL-liittymästä ja puhelinliittymästä.
Toinen ratkaisu on langaton verkko, joka joko näkyy asunnossasi tai sitten ei näy. Jos näkyy, voit tiettyä summaa vastaan ostaa verkkoon käyttöaikaa vaikka naapurin mummolta tai joltakulta muulta, jonka tukiaseman kautta verkko näkyy. Jos ei näy, tarvitset tukiaseman, joka maksaa 175 euroa ja jonka asennukseen tarvitaan lupa vuokranantajaltasi, joka useimmiten ei vastaa lainkaan puhelimeen ja on siis mahdoton tavoittaa. Jos onnistut tavoittamaan vuokranantajan ja saamaan tukiaseman, voit käyttää langatonta verkkoa kolmenkympin kuukausihintaan, mikäli se sattuu pysymään pystyssä – kuulemma kaksi suurinta firmaa on juuri mennyt nurin, ihmiset eivät enää pääse verkkoon ja ovat siis maksaneet tyhjästä.
Kolmas ratkaisu on hemmetin mokkula. Niitä on lukuisia ja taas lukuisia erilaisia vaihtoehtoja, karkeasti ne voi jakaa käyttömaksuisiin ja kiinteäkustannuksisiin. Ensimmäisissä maksetaan vain käytetystä ajasta, toisessa saa käyttää nettiä periaatteessa rajattomasti kuussa, paitsi voi siinä olla joku gigarajoitus latausten määrälle. Mokkuloita saa sekä prepaid-tyyppisinä että jälkikäteen veloitettavina. Kuuleman mukaan tämä vaihtoehto on hitain ja epäluotettavin, ja tätä tarjoavat kaikki kauppiaat koko ajan ja kyllästymiseen saakka – yrität ostaa mitä vain, tarjolla on kuitenkin aina mokkula. Laskelmiemme mukaan halvinkin mokkulavaihtoehto on ainakin kaksi kertaa muita vaihtiksia kalliimpi, jos taloudessa on enemmän kuin yksi nettiä käyttävä henkilö, halvimmillaan kahdelta ihmisiltä noin 90 euroa kuussa.
Pääsääntöisesti tarjolla olevat sopimukset ADSL-liittymiin tehdään vain ja automaattisesti vähintään vuodeksi, mutta useimmiten 18-24 kuukaudeksi, ja maksat koko tästä ajasta, vaikka tarvitsisit netin vain kuukaudeksi. Jotkut firmat tarjoavat vaihtoehtoa, jossa sopimuksen voi katkaista, mutta sitten joutuu maksamaan rangaistukseksi tästä epäluotettavasta asiakkuudesta tietyn sakkomaksun. Koska puhelinliittymäfirmalla on (ainakin melkein) monopoli, se on kuuleman mukaan kaikkein pahin, ja saattaa viedä rahasi vielä kuukausia sen jälkeenkin, kun olet nettiä lakannut käyttämästä. Niin, siis liittymäähän ei tietenkään voi avata ennen kuin on tili espanjalaisessa pankissa, koska laskutus perustuu suoraveloitukseen. Tiliasian saimme hoidettua jo hyvissä ajoin, joten kaikki on sikäli valmiina ryöväystä varten.
Olemme kiertäneet näitä vaihtoehtoja kartoittamassa useissa liittymiä tarjoavissa firmoissa, joista jokainen on haukkunut edellisen tarjoajan valehtelijaksi. Tänne aukesi myös suomalainen palveluntarjoaja, ja koska kielimuuri tässä asiassa on olemassa ilman espanjaakin, olemme mekin vierailleet ahkerasti heidän pakeillaan. (Muutenkin olen huomannut suomalaisten olevan täällä vähän kuin lestadiolaisten: ostetaan mieluummin meikäläisiltä, jos saadaan.) Yhteisestä äidinkielestä huolimatta tässä firmassa ei olla pystytty sen paremmin kuin muuallakaan näitä vaihtoehtoja selventämään, ja loppuviimeksi hekin ovat työntämässä sitä perhanan mokkulaa kouraan.
Suomalaisfirman markkinointi perustuu lähinnä muiden firmojen haukkumiseen ja pelotteluun mitä karmivimmilla seurauksilla, jos palvelun muualta ottaa. Kaiken huipuksi he selittivät vakavalla naamalla ”smokkimiehistä”, jotka pannaan perään, jos lakkauttaa nettisopimuksen ennen aikojaan. Kysyimme, että ihanko Suomeen asti arvelevat smokkimiesten saapuvan, johon he, että kyllä kyllä, perässä pysyvät, minne ikinä menet, ja tekevät elämästäsi helvetin. Tämän jälkeen vietimmekin päivän huvittelemalla ajatuksilla siitä, minne kaikkialle (toivon mukaan komeat) smokkimiehet viemme: minä otan omani ainakin rinkan kantajaksi korpivaellukselle, Rajaportille aion viedä ja mustaamakkaraa tarjota, ja tandem-laskuvarjohyppy on ilman muuta ohjelmassa.
Tyypillisen nettiostospäivämme juoni kulkee suunnilleen kuten eilen: Olemme edellisen päivän kierrokselta oivaltaneet jonkin yksityiskohdan, ja mielestämme osaamme nyt kysyä oikeat kysymykset ja tehdä ratkaisun sen pohjalta. Lähdemme koulusta ja vahvistamme itseämme tapas-baarissa, minkä jälkeen marssimme täynnä tarmoa suomalaisfirmaan. Siellä esitämme ensimmäisen kysymyksen, ja meille tarjotaan mokkulaa, jonka torjumme. Saamme vastaukset, jotka uskomme ymmärtävämme. Jos hyvin käy, tässä vaiheessa kaikki näyttää vielä valoisalta, ja jatkamme matkaa seuraavaan paikkaan, joko hankkimaan puhelinliittymää tai ottamaan yhteyttä vuokraemäntään, riippuen kyseisenä päivänä parhaalta kuulostavasta vaihtoehdosta. (Usein ei kuitenkaan käy hyvin, vaan poistumme jo tässä vaiheessa häntä koipien välissä ja pää sekaisin kotiin lohduttamaan itseämme paahtovanukkaalla.)
Seuraavassa paikassa suomalaisfirma haukutaan valehtelusta ja tarjotaan jotain muuta vaihtoehtoa, joka totta vie tässä vaiheessa kuulostaakin paremmalta (kun olemme ensin torjuneet mokkulan). Koska kuitenkin tämä uusi vaihtoehtokin vaati vertailua muihin, siirrymme seuraavaan firmaan, jossa edellisen firman haukkumisen jälkeen meille tarjotaan ensin mokkulaa, jonka torjumme, ja sitten luvataan tämän viikon lopulla, viimeistään ensi viikolla, tulevan uskomattoman upean nettiratkaisun, jonka saattaa saada myös meidän asuntoomme. Annamme yhteystietomme ja meille luvataan soittaa.
Tässä vaiheessa ryhti on jo huomattavasti kumarampi kuin lähtöruudussa. Kotimatkalla poikkeamme kuitenkin vielä viimeisillä voimillamme johonkin firmaan, jossa myyjä torjuu kaikki muut vaihtoehdot täysin mahdottomina ja alkaa espanjanenglannillaan kaupitella meille mokkulaa, vieläpä oikeasti tuolla sanalla, puhe kuulostaa suunnilleen tältä: ”hethethethethethet mokula hethethethethethet mokkula hethethethethethethet mokkula”. Epäuskoisina poistumme paikalta, kuuliksääkin että se sano mokkula, ei helvetti, täällä ei varmaan voi ees maitoa ostaa ilman että joku tulee sen sijaan tyrkyttään mokkulaa.
Näin... to be continued... Tänään pidämme mokkulavapaan päivän ja tartumme toimeen taas ensi viikolla. Tai sitten toteamme niin kuin moneen muuhunkin asiaan, että olkoot perkele... Kuka sitä nettiä oikeastaan kaipaa?
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Paluu tonnikalakantaan
Kuherruskuukausi täällä kesti parisen viikkoa, nyt huomaan elämän arkistuneen enkä ole enää jatkuvan lomaharhan vallassa. Tämä ei ole pelkästään huono asia, vaikka hetken aikaa kuvittelinkin olevani sydämeltäni niin lomalainen, että olen viimein löytänyt itselleni oikean tavan olla. No, olosuhteissa sinänsä ei vieläkään ole mittavia huononnuksia tapahtunut, lämpimät kelit jatkuvat eikä leppoisa ilmapiirikään ole mihinkään kadonnut. Ajatus on vaan siirtynyt enemmän arkisten asioiden toimittamiseen eikä viihtyminen ole enää päällimmäisenä mielessä.
Ilmiön huomaa myös ruokailuissa: kokkailimme jo kämppiksen kanssa kaikkien opiskelijaruokien kantaäitiä eli makaronitonnikalasötkötystä. Oli jäänyt sellainen kummallinen muistikuva, että se olisi jotenkin valjua ja mautonta, mutta joko muisto oli väärä tai sitten olen kehittynyt keittiössä, ruoka oli joka tapauksessa suorastaan herkullista. Mielipide voi tietysti vielä muuttua, jos se on pääasiallisena ravinnon lähteenä seuraavat kahdeksan kuukautta... Vaikka en usko, että tapas-baareja tulee vastaisuudessakaan kovin kaukaa kierrettyä. Niistä saa esimerkiksi mainioita ja täyttäviä salaattiannoksia euron kappalehintaan, joten ovat kyllä vakava kilpailija kämpillä kokkaamiselle.
Täällä loppui juuri viikon kestävä feria, jonka ajan koko kaupunki juhli hulluna yötä päivää. Keskiviikko ja maanantai olivat vapaapäiviä, paitsi meillä, höh. Täällä on sellainen erinomainen käytäntö, että jos jokin juhlapyhä osuu viikonlopulle, vapaapäivä siirtyy seuraavalle maanantaille. Ymmärtävät juhlien päälle, nämä. Viikonloppuna poikkesimme feria-alueella, kovasti oli kansaa juhlatunnelmissa. Musiikki soi kaikkialla, ihmiset tanssivat ja olivat pukeutuneet perinteisiin, kaunisiin asuihin. Olihan se mukavaa, mutta että viikon putkeen, huhhuh...
Naapuriin on muuttanut pitkälle yömyöhään möykkälöivä espanjalaisperhe, ja olemme nukkuneet H:n kanssa sen verran huonosti, että koulussa ollaan oltu kuin haudasta lomalla. Muuten päivät siellä sujuvat sutjakkaasti, ehkä vähän liiankin, kun ensi viikon jälkeen alkavat jo ”oikeat” asiakashieronnat, ja tuntuu, ettei osaa oikein mitään vielä. Hierominen on kyllä edelleen kivaa, mikä on tietysti älyttömän hyvä juttu, mutta jollain lailla se on aika kaukana siitä, minkä on tottunut hieronnaksi mieltämään. Ei ole siis minkäänlaista tatsia siihen, miten kauan aikaa minkäkin osasen hierontaan milläkin otteella tulisi käyttää – sillä seurauksella, että alkupään (ei siis ihmisen vaan hieronnan) lihakset tulevat käsittelyiksi hyvinkin huolella, kun taas loput pitää rääpiä läpi mitenkuten hiki hatussa. Kaipa tuo on niitä asioita, jotka napsahtelevat kohdilleen itsestään, kun kokemusta karttuu, mutta kun kaikki pitäisi tietysti osata heti! Nyt! Loistavasti!
Erääksi hieronnan määritelmäksi muuten annettiin seuraava: ”Hieronta on mekaanista ärsyttämistä tietyn reaktion aikaansaamiseksi.” Määhän olen luontainen hieroja, aina olen osannut ärsyttää tietyn reaktion saamiseksi aikaan!
Matkalaukkukin löysi tiensä perille tavarataxin kuljettamana, nyt iloitsen siis talvitakista ja villasukistani... Kaukaiselta tuntuu niiden tarve, mutta kuulemma talvikuukaudet saattavat olla hyvinkin koleita ja kylmiä täällä. Tosin lohduttelivat, että viime talvi oli niin huono, että on tilastollinen mahdottomuus, että myös seuraava olisi – jää nähtäväksi (meikäläisen tuurilla tulee metrinen hanki tai jotain). Laukussa saapuivat myös ainot, jotka ovat oivalliset hierontajalkineet. Koululla on tehokas ilmastointi ja porukkaa on jo ollutkin flunssassa, hyvä pitää varpaat lämpöisinä.
Lenkkareita olin oikeasti vähän odotellutkin, nyt pääsee laajentamaan hölkkäreviiriä rantaviivasta hieman laajemmalle. Muutaman kerran olen ehtinyt lenkillä käydä, mutta nyt pitää ottaa vähän huilia, kun ensimmäisen alaraajahieronnan seurauksena vasen reisi (musculus vastus lateralis) meni käyttökelvottomaksi. Myös kuntosali löytyi lähistöltä, niin että lihastreenillekään ei ole enää muita esteitä kuin pään sisäiset. Hierojallehan on tiettyä etua hyvästä lihaskunnosta, joten ehkäpä siellä tuleekin käytyä – oli sitä paitsi oikein kiva perinteinen punttisali, joskin helkkarin kuuma.
Ihmisillähän on tapana asettaa itselleen tavoitteita uusien ajanjaksojen aluksi. Tavoitteet kuulostavat jotenkin turhan juhlallisilta, mutta toivoisin näiden tähän kuvioon itsestään selvästi kuuluvien (uuden ammatin ja kielen opiskelu, matkustaminen...) lisäksi, että saisin kammettua itseni täällä fyysisesti ja henkisesti kohtuulliseen kondikseen. Haluaisin myös elää ilman ylimääräistä stressiä (jos eivät asiat järjesty tänään, ehkä ne järjestyvät huomenna...) ja vapaana kaiken sorttisista riippuvuuksista – niin kemiallisista, sosiaalisista kuin teknisistäkin. Tämän vihon viimeisen luulisi ainakin olevan helppoa kuin mikä: netin hankkiminen on niin hankalaa, että tokko sitä kevääseen mennessä saamme aikaiseksi!
Ilmiön huomaa myös ruokailuissa: kokkailimme jo kämppiksen kanssa kaikkien opiskelijaruokien kantaäitiä eli makaronitonnikalasötkötystä. Oli jäänyt sellainen kummallinen muistikuva, että se olisi jotenkin valjua ja mautonta, mutta joko muisto oli väärä tai sitten olen kehittynyt keittiössä, ruoka oli joka tapauksessa suorastaan herkullista. Mielipide voi tietysti vielä muuttua, jos se on pääasiallisena ravinnon lähteenä seuraavat kahdeksan kuukautta... Vaikka en usko, että tapas-baareja tulee vastaisuudessakaan kovin kaukaa kierrettyä. Niistä saa esimerkiksi mainioita ja täyttäviä salaattiannoksia euron kappalehintaan, joten ovat kyllä vakava kilpailija kämpillä kokkaamiselle.
Täällä loppui juuri viikon kestävä feria, jonka ajan koko kaupunki juhli hulluna yötä päivää. Keskiviikko ja maanantai olivat vapaapäiviä, paitsi meillä, höh. Täällä on sellainen erinomainen käytäntö, että jos jokin juhlapyhä osuu viikonlopulle, vapaapäivä siirtyy seuraavalle maanantaille. Ymmärtävät juhlien päälle, nämä. Viikonloppuna poikkesimme feria-alueella, kovasti oli kansaa juhlatunnelmissa. Musiikki soi kaikkialla, ihmiset tanssivat ja olivat pukeutuneet perinteisiin, kaunisiin asuihin. Olihan se mukavaa, mutta että viikon putkeen, huhhuh...
Naapuriin on muuttanut pitkälle yömyöhään möykkälöivä espanjalaisperhe, ja olemme nukkuneet H:n kanssa sen verran huonosti, että koulussa ollaan oltu kuin haudasta lomalla. Muuten päivät siellä sujuvat sutjakkaasti, ehkä vähän liiankin, kun ensi viikon jälkeen alkavat jo ”oikeat” asiakashieronnat, ja tuntuu, ettei osaa oikein mitään vielä. Hierominen on kyllä edelleen kivaa, mikä on tietysti älyttömän hyvä juttu, mutta jollain lailla se on aika kaukana siitä, minkä on tottunut hieronnaksi mieltämään. Ei ole siis minkäänlaista tatsia siihen, miten kauan aikaa minkäkin osasen hierontaan milläkin otteella tulisi käyttää – sillä seurauksella, että alkupään (ei siis ihmisen vaan hieronnan) lihakset tulevat käsittelyiksi hyvinkin huolella, kun taas loput pitää rääpiä läpi mitenkuten hiki hatussa. Kaipa tuo on niitä asioita, jotka napsahtelevat kohdilleen itsestään, kun kokemusta karttuu, mutta kun kaikki pitäisi tietysti osata heti! Nyt! Loistavasti!
Erääksi hieronnan määritelmäksi muuten annettiin seuraava: ”Hieronta on mekaanista ärsyttämistä tietyn reaktion aikaansaamiseksi.” Määhän olen luontainen hieroja, aina olen osannut ärsyttää tietyn reaktion saamiseksi aikaan!
Matkalaukkukin löysi tiensä perille tavarataxin kuljettamana, nyt iloitsen siis talvitakista ja villasukistani... Kaukaiselta tuntuu niiden tarve, mutta kuulemma talvikuukaudet saattavat olla hyvinkin koleita ja kylmiä täällä. Tosin lohduttelivat, että viime talvi oli niin huono, että on tilastollinen mahdottomuus, että myös seuraava olisi – jää nähtäväksi (meikäläisen tuurilla tulee metrinen hanki tai jotain). Laukussa saapuivat myös ainot, jotka ovat oivalliset hierontajalkineet. Koululla on tehokas ilmastointi ja porukkaa on jo ollutkin flunssassa, hyvä pitää varpaat lämpöisinä.
Lenkkareita olin oikeasti vähän odotellutkin, nyt pääsee laajentamaan hölkkäreviiriä rantaviivasta hieman laajemmalle. Muutaman kerran olen ehtinyt lenkillä käydä, mutta nyt pitää ottaa vähän huilia, kun ensimmäisen alaraajahieronnan seurauksena vasen reisi (musculus vastus lateralis) meni käyttökelvottomaksi. Myös kuntosali löytyi lähistöltä, niin että lihastreenillekään ei ole enää muita esteitä kuin pään sisäiset. Hierojallehan on tiettyä etua hyvästä lihaskunnosta, joten ehkäpä siellä tuleekin käytyä – oli sitä paitsi oikein kiva perinteinen punttisali, joskin helkkarin kuuma.
Ihmisillähän on tapana asettaa itselleen tavoitteita uusien ajanjaksojen aluksi. Tavoitteet kuulostavat jotenkin turhan juhlallisilta, mutta toivoisin näiden tähän kuvioon itsestään selvästi kuuluvien (uuden ammatin ja kielen opiskelu, matkustaminen...) lisäksi, että saisin kammettua itseni täällä fyysisesti ja henkisesti kohtuulliseen kondikseen. Haluaisin myös elää ilman ylimääräistä stressiä (jos eivät asiat järjesty tänään, ehkä ne järjestyvät huomenna...) ja vapaana kaiken sorttisista riippuvuuksista – niin kemiallisista, sosiaalisista kuin teknisistäkin. Tämän vihon viimeisen luulisi ainakin olevan helppoa kuin mikä: netin hankkiminen on niin hankalaa, että tokko sitä kevääseen mennessä saamme aikaiseksi!
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Hieronki!
No niin, nyt kun on pöly laskeutunut Aurinkorannikon yltä ja reilu viikko täällä oltu, voisi pari riviä tunnelmoida tähän mennessä tapahtuneella. Tilannehan on siis se, että meikätyttö viettää tulevan talven Espanjan Costa del solin Fuengirolassa urheiluhierojaksi opiskellen. Syitä, jotka tähän ratkaisuun johtivat, on moniaita, mutta päällimmäisenä kai vaikuttivat halu opetella jokin kädentaito ja myös pidempään jatkunut toive asumisesta ulkomailla.
Viikko sitten torstaina tänne siirryin Ryanair-avusteisesti, lennot Bremenin kautta Malagaan olivat suorastaan naurettavan halvat, laukkuineen kaikkineen 57 euroa. Tällä kertaa ei edes tullut mitään yllättäviä ylimääräisiä maksuja, vaikka lähellä oli – meinasimme jäädä kyydistä Bremenin kentälle, mutta ei siitä sen enempää... Matka sujui mukavasti Pispalasta tutun T:n seurassa, jonka sohvalla myös pötköttelin ensimmäisen yöni Espanjassa.
Perjantaina T:n ystävä, eläkkeellä oleva herrasmies ja aurinkorannikkoasumisen konkari J lähti ystävällisesti paikallisoppaaksi käytännön asioissa. Ensimmäisenä agendalla oli etsiä asunto. Kämmpikseksi löytyi samalta kurssilta tamperelainen H, joka myös oli jättänyt asunnon hankinnan paikan päälle. Kävimme katsomassa kolmea asuntoa, mutta valinnan vaikeutta ei ollut, yksi oli ylivoimaisesti ylitse muiden. Valitsimme kämpän läheltä rantaa, uudehkon talon kolmannesta kerroksesta meri- ja vuorinäkymin. Asunto on valoisa ja siisti, siinä on kaksi makuuhuonetta, keittiö, olkkari, tilava parveke, uima-allas alhaalla, iso kattoterassi... aika pirun kiva, siis!
Pääsimme muuttamaan heti samana iltana, mikä oli älyttömän hyvä juttu. Saimme myös hankittua itsellemme espanjalaiset puhelinliittymät ja hoidettua joitakin kauppa-asioita, kiitos T:n. Jotenkin kummallisesti asiat tuntuivat lutviutuvan kuin itsestään, kun Suomessa olisin moisia juttuja säätänyt ihan pipa kireenä. Ehkä täällä on sitten sen verran lämmin, ettei jaksa ressata.
H. vaikuttaa hyvältä kämppikseltä ja tolkun ihmiseltä nuoresta iästään (21 v.) huolimatta. Tuntuu, että meillä on suhteellisen samanlaiset käsitykset asumisen kannalta olennaisista asioista, kuten siisteydestä yms. Tosin aika alkumetreillä paljastui karmiva seikka: H. kannattaa Tapparaa! Vuokrasopimus oli kuitenkin tässä vaiheessa jo tehty, joten ei auttanut kuin viettää hetken vakava hiljaisuus tämän tiedon äärellä.
Viikonloppu meni muita kurssilaisia treffaillessa ja ympäri Fuengirolaa lampsiessa. Lähellä on lauantaisin vaaaaltavan suuri kirpputori, josta pidättäydyin ostamasta venäläistä sotilaskypärää ja astianpesuallasta, mutta hianot kengät ja parit byysat tarttuivat mukaan.
Maanantaina polkaistiin sitten koulu käyntiin. Koululle on noin puolen tunnin kävelymatka tästä, hyvän hien saa pintaan kun ylämäkeen sinne kinkkaa. Meitä on yhteensä 32 hierojaoppilasta, mukavan ja liikkuvaisen oloista sakkia pääsääntöisesti. Opettajia on 2,5: fysioterapeuttipariskunta sekä osa-aikaisena avustajana lisäksi koulun muutama vuosi sitten käynyt rouva. Suhteellisen nopeasti päästiin vauhtiin jo itse asiassakin eli käytännön harjoittelussa ja anatomian opiskelussa. Ensimmäinen vaikuttaa ekan viikon perusteella älyttömän kivalta (varsinkin harjoituskappaleena oleminen) ja jälkimmäinen kiinnostavalta mutta haastavalta.
Jonkinlaiset rutiinit tässä näemmä kehittyvät nopeasti. Koulupäivät kestävät puoli yhdeksästä puoli neljään. Sen jälkeen olen hoitanut käytännön asioita (vielä on nettiliittymä hoitamatta, tuntuu aivan ylivoimaisen vaikealta asialta täällä), lueskellut läksyjä, uinut Välimeressä ja harrastanut kevyttä liikuntaa, kuten rannalla paljain jaloin hölkkäämistä (lenkkarit ovat vieläkin matkalla) ja krav magaa. Krav magaan tuli lähdettyä, kun lajin opettaja kävi koululla varoittelemassa, että juuri meidän huudit on Fuengirolan vaarallisimpia seutuja liikkua yöllä yksin huppelissa... Viikonloppunahan meistä kumpikin tuli yksinään yöllä kotiin, ja aamulla iloittiin, että ”tosi turvallisen tuntuista seutua, yhtään ei tartte pelätä”... Arvio osui siis hiukan pieleen, ja nyt pitää reenata itsepuolustusta.
Perjantaina pidettiin kurssilaisten kanssa tapas-nyyttärit meidän kattoterassilla, josta on ehkä kaupungin reteimmät näkymät. Oikein oli leppoisaa, eikä kukaan edes tipahtanut katolta. Ehkä 15 pussia sipsejä jäi nyyttäreistä, niitä sitten pupelletaan kun opintotuki loppuu.
Olen tässä pohtinut vanhusten oikeutta kiroilla, värjätä tukkansa vaaleanpunaiseksi ja muutenkin käyttäytyä (täällä on aika paljon varttuneempaa väkeä, ehkä siitä moiset pohdinnat). Helposti tulee olettaneeksi tietyn ikäisten ihmisten toimivan jollakin tietyllä tavalla, ja jos tästä poiketaan, se herättää pahennusta, vaikkei vastaava puhe tai käytös jonkun muun taholta aiheuttaisi mitään reaktiota. Aika ikäviä mielestäni tällaiset oletukset, romukoppaan joutaisivat nämä ennakkoluulot. Käyttäytyköön kukin valitsemallaan tavalla ja olkoon v***u yhtä ruma taikka kaunis mummelin kuin teininkin suusta kuultuna.
Viikonloppua kohti vetäisi pirun kuumaksi täällä, varmaan 30 astetta on mittarissa ollut. Niinpä sitä ei olla mihinkään urotekoihin tässä ylletykään, lähinnä ihmisen osia opiskeltu hietikolla (kirjoista siis). Mutta toisaalta, sitä vartenhan tänne tultiinkin, joten asiat taitavat olla ihan mallillaan.
Lisäilen kuvastoa myöhemmin, tätä tämä nettipakoilaisuus teettää.
Viikko sitten torstaina tänne siirryin Ryanair-avusteisesti, lennot Bremenin kautta Malagaan olivat suorastaan naurettavan halvat, laukkuineen kaikkineen 57 euroa. Tällä kertaa ei edes tullut mitään yllättäviä ylimääräisiä maksuja, vaikka lähellä oli – meinasimme jäädä kyydistä Bremenin kentälle, mutta ei siitä sen enempää... Matka sujui mukavasti Pispalasta tutun T:n seurassa, jonka sohvalla myös pötköttelin ensimmäisen yöni Espanjassa.
Perjantaina T:n ystävä, eläkkeellä oleva herrasmies ja aurinkorannikkoasumisen konkari J lähti ystävällisesti paikallisoppaaksi käytännön asioissa. Ensimmäisenä agendalla oli etsiä asunto. Kämmpikseksi löytyi samalta kurssilta tamperelainen H, joka myös oli jättänyt asunnon hankinnan paikan päälle. Kävimme katsomassa kolmea asuntoa, mutta valinnan vaikeutta ei ollut, yksi oli ylivoimaisesti ylitse muiden. Valitsimme kämpän läheltä rantaa, uudehkon talon kolmannesta kerroksesta meri- ja vuorinäkymin. Asunto on valoisa ja siisti, siinä on kaksi makuuhuonetta, keittiö, olkkari, tilava parveke, uima-allas alhaalla, iso kattoterassi... aika pirun kiva, siis!
Pääsimme muuttamaan heti samana iltana, mikä oli älyttömän hyvä juttu. Saimme myös hankittua itsellemme espanjalaiset puhelinliittymät ja hoidettua joitakin kauppa-asioita, kiitos T:n. Jotenkin kummallisesti asiat tuntuivat lutviutuvan kuin itsestään, kun Suomessa olisin moisia juttuja säätänyt ihan pipa kireenä. Ehkä täällä on sitten sen verran lämmin, ettei jaksa ressata.
H. vaikuttaa hyvältä kämppikseltä ja tolkun ihmiseltä nuoresta iästään (21 v.) huolimatta. Tuntuu, että meillä on suhteellisen samanlaiset käsitykset asumisen kannalta olennaisista asioista, kuten siisteydestä yms. Tosin aika alkumetreillä paljastui karmiva seikka: H. kannattaa Tapparaa! Vuokrasopimus oli kuitenkin tässä vaiheessa jo tehty, joten ei auttanut kuin viettää hetken vakava hiljaisuus tämän tiedon äärellä.
Viikonloppu meni muita kurssilaisia treffaillessa ja ympäri Fuengirolaa lampsiessa. Lähellä on lauantaisin vaaaaltavan suuri kirpputori, josta pidättäydyin ostamasta venäläistä sotilaskypärää ja astianpesuallasta, mutta hianot kengät ja parit byysat tarttuivat mukaan.
Maanantaina polkaistiin sitten koulu käyntiin. Koululle on noin puolen tunnin kävelymatka tästä, hyvän hien saa pintaan kun ylämäkeen sinne kinkkaa. Meitä on yhteensä 32 hierojaoppilasta, mukavan ja liikkuvaisen oloista sakkia pääsääntöisesti. Opettajia on 2,5: fysioterapeuttipariskunta sekä osa-aikaisena avustajana lisäksi koulun muutama vuosi sitten käynyt rouva. Suhteellisen nopeasti päästiin vauhtiin jo itse asiassakin eli käytännön harjoittelussa ja anatomian opiskelussa. Ensimmäinen vaikuttaa ekan viikon perusteella älyttömän kivalta (varsinkin harjoituskappaleena oleminen) ja jälkimmäinen kiinnostavalta mutta haastavalta.
Jonkinlaiset rutiinit tässä näemmä kehittyvät nopeasti. Koulupäivät kestävät puoli yhdeksästä puoli neljään. Sen jälkeen olen hoitanut käytännön asioita (vielä on nettiliittymä hoitamatta, tuntuu aivan ylivoimaisen vaikealta asialta täällä), lueskellut läksyjä, uinut Välimeressä ja harrastanut kevyttä liikuntaa, kuten rannalla paljain jaloin hölkkäämistä (lenkkarit ovat vieläkin matkalla) ja krav magaa. Krav magaan tuli lähdettyä, kun lajin opettaja kävi koululla varoittelemassa, että juuri meidän huudit on Fuengirolan vaarallisimpia seutuja liikkua yöllä yksin huppelissa... Viikonloppunahan meistä kumpikin tuli yksinään yöllä kotiin, ja aamulla iloittiin, että ”tosi turvallisen tuntuista seutua, yhtään ei tartte pelätä”... Arvio osui siis hiukan pieleen, ja nyt pitää reenata itsepuolustusta.
Perjantaina pidettiin kurssilaisten kanssa tapas-nyyttärit meidän kattoterassilla, josta on ehkä kaupungin reteimmät näkymät. Oikein oli leppoisaa, eikä kukaan edes tipahtanut katolta. Ehkä 15 pussia sipsejä jäi nyyttäreistä, niitä sitten pupelletaan kun opintotuki loppuu.
Olen tässä pohtinut vanhusten oikeutta kiroilla, värjätä tukkansa vaaleanpunaiseksi ja muutenkin käyttäytyä (täällä on aika paljon varttuneempaa väkeä, ehkä siitä moiset pohdinnat). Helposti tulee olettaneeksi tietyn ikäisten ihmisten toimivan jollakin tietyllä tavalla, ja jos tästä poiketaan, se herättää pahennusta, vaikkei vastaava puhe tai käytös jonkun muun taholta aiheuttaisi mitään reaktiota. Aika ikäviä mielestäni tällaiset oletukset, romukoppaan joutaisivat nämä ennakkoluulot. Käyttäytyköön kukin valitsemallaan tavalla ja olkoon v***u yhtä ruma taikka kaunis mummelin kuin teininkin suusta kuultuna.
Viikonloppua kohti vetäisi pirun kuumaksi täällä, varmaan 30 astetta on mittarissa ollut. Niinpä sitä ei olla mihinkään urotekoihin tässä ylletykään, lähinnä ihmisen osia opiskeltu hietikolla (kirjoista siis). Mutta toisaalta, sitä vartenhan tänne tultiinkin, joten asiat taitavat olla ihan mallillaan.
Lisäilen kuvastoa myöhemmin, tätä tämä nettipakoilaisuus teettää.
tiistai 8. syyskuuta 2009
Perillä on kiva paikka...
...niin kiva, että sinne pääsyn tohkeuttamana ei tullut viimeisestä etapista mitään kirjoitettua. Pistänpä nyt kuitenkin näin kuukauden myöhässä edes nämä kuvat, että tulee tämäkin pikataival dokumentoitua.
Lähtöaamuna todella oli noustava 6.30, mikä otti aikas koville. Ilmassa oli jo sienimetsän ja koulun alkamisen tuoksahdus, vaikka aamu oli lämmin ja takki liikaa. Vajaan parinkymmenen kilometrin matkalla Taivassalo-Velkua-yhteysalukselle ripsaisi vähän vettä, mutta tuuli ehti kuivattaa kosteuden ennen laituria. Alkumatkan körryyttelin aluksella ylhäisessä yksinäisyydessä, parilta pikkusaarelta noukittiin mukaan kolme ihmistä ja yksi terveydenhoitaja.
Osuuteni kyläkauppojen pelastusoperaatiosta alkoi lähetä loppuaan. Vielä lähiherneitä ja herkkusalmiakkia matkan jouduttajaksi Livonsaaren kaupasta... Mitenköhän tuottoisa mahtaakaan olla tämän kyläkaupan erikoisuus, onkimadot?
Matka jatkui Merimaskun kautta Naantaliin, joka näytti maanantain rauhassaan huomattavasti miellyttävämmältä kuin edellisellä lapsiperhe-horror-visiitillä. Kaikkiaan reissun aikana tuli taas todistetuksi, että maailma on täynnänsä paikkoja, joissa olisi hauska isona asua - esimerkiksi tämä tie vaikuttaa kovinkin hyvältä:
Mansessa sitten oikopäätä kotibaarin kautta kotisaunaan siivoamaan itsestään matkan pölyt... ah sentään! Kun pyörä pysähtyi perillä, oli päivän lukema 73 kilometriä. Kaikkinensa matkan aikana mittariin kertyi rapiat 800 kilometriä.
Eipä näin jälkikäteen juolahda mieleen mitään opettavaista ja nokkelaa loppukaneettia turneelle. Päivääkään en vaihtaisi ja ihmisenä kasvoin ja niin edelleen, mutta perhanan hyvä oli reissu!
Lähtöaamuna todella oli noustava 6.30, mikä otti aikas koville. Ilmassa oli jo sienimetsän ja koulun alkamisen tuoksahdus, vaikka aamu oli lämmin ja takki liikaa. Vajaan parinkymmenen kilometrin matkalla Taivassalo-Velkua-yhteysalukselle ripsaisi vähän vettä, mutta tuuli ehti kuivattaa kosteuden ennen laituria. Alkumatkan körryyttelin aluksella ylhäisessä yksinäisyydessä, parilta pikkusaarelta noukittiin mukaan kolme ihmistä ja yksi terveydenhoitaja.
Osuuteni kyläkauppojen pelastusoperaatiosta alkoi lähetä loppuaan. Vielä lähiherneitä ja herkkusalmiakkia matkan jouduttajaksi Livonsaaren kaupasta... Mitenköhän tuottoisa mahtaakaan olla tämän kyläkaupan erikoisuus, onkimadot?
Matka jatkui Merimaskun kautta Naantaliin, joka näytti maanantain rauhassaan huomattavasti miellyttävämmältä kuin edellisellä lapsiperhe-horror-visiitillä. Kaikkiaan reissun aikana tuli taas todistetuksi, että maailma on täynnänsä paikkoja, joissa olisi hauska isona asua - esimerkiksi tämä tie vaikuttaa kovinkin hyvältä:
Turussa väistin kiusauksen ajautua Koulu-ravintolan terassille siemailemaan paikallisia hanatuotteita ja etsiydyin suorinta tietä sen äärelle, mikä Turussa on kauneinta:
Mansessa sitten oikopäätä kotibaarin kautta kotisaunaan siivoamaan itsestään matkan pölyt... ah sentään! Kun pyörä pysähtyi perillä, oli päivän lukema 73 kilometriä. Kaikkinensa matkan aikana mittariin kertyi rapiat 800 kilometriä.Eipä näin jälkikäteen juolahda mieleen mitään opettavaista ja nokkelaa loppukaneettia turneelle. Päivääkään en vaihtaisi ja ihmisenä kasvoin ja niin edelleen, mutta perhanan hyvä oli reissu!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)