Monni täällä vaihtelee

On mahtunut ylämäkeä ja alamäkeä tähän viikkoon. Yksi highlighteista oli torstain luokkaretki, joka osui psykologisesti ja pedagogisesti oivalliseen saumaan - ilmassa oli selvästi havaittavaa turnausväsymystä opiskeluihin. Meidät lastattiin bussiin ja kyörättiin vajaan parin tunnin matka Malagasta pohjoiseen (ehkä). Ensimmäisenä kohteena oli entinen merenpohja, nykyinen vuori nimeltä Torcal de Antequera. Harmillisesti oli sattunut juuri tuohon aamupäivään ja juuri tuolle vuorelle outo sääilmiö, tuuli ja satoi taivaan täydeltä, joten näkyvyys oli kutakuinkin täysi nolla. Sen verran pisaroiden välistä erikoisia kivimuodostelmia näkyi, että nuo maisemat täytyy ilman muuta mennä katsastamaan selkeällä säällä uudemman kerran.

Olin varta vasten hankkinut patikoimistarkoitukseen paikallisesta urheiluhalpisliikkeestä uudet lenkkarit, joista paljastui jännittävä ominaisuus: ne eivät pidä lainkaan sateella! Siis haloo, mitä tekee kengillä, joilla ei pysy pystyssä? Muutenkin ottaa pattiin esineet, jotka voivat olla muuten ihan hyvännäköisiä ja kivoja, mutta feilaavat siinä, mihin ne on tarkoitettu, kuten radio, joka hukkaa kanavat, pyörä, joka on liian raskas poljettavaksi, munaleikkuri, joka muussaa munan... listaahan voisi jatkaa vaikka loputtomiin. Mahtaa olla raskasta näiden tuotteiden suunnittelijoilla herätä aamuisin itsensä kanssa.

Vuorelta laskeuduimme kauniiseen Nerjan kaupunkiin ja sen matkailuvalttiin, vaaaaltavaan tippukiviluolaan. Luolan kiertely sai mittasuhteet asettumaan taas kohilleen – jos kahdeksan kuukautta tuntuu jonain heikkona hetkenä pitkältä ajalta, voi viettää tovin pohdiskelemalla luolan syntyhistoriaa. Kovin monimuotoisia olivat luonnon muovaamat taideteokset. Köyhemmälläkin mielikuvituksella varustettu näki helposti silmissänsä örkkien kotiluolan tai muinaisten sankarillisten taisteluiden areenan.

Sää oli luolasta noustessamme normalisoitunut, ja kenttälounas nautittiin aurinkoiselle välimerelle ”Euroopan parvekkeelta” tiiraillen. Kotimatkalla poikkesimme viehättävässä Frigilianan kylässä, jota eivät ole turistilaumat vielä löytäneet. Kapeilla kujilla vallitsi unelias tunnelma, ja on vaikea kuvitella osuvampaa kohdetta romantillisen viikonlopun viettoon, jos kekä sellaista suunnittelee.

Perjantaina oli synttärivuorossa janakkalan poika, joka täytti 24 vuotta. Meitä kurssilaisiahan on 32 ja viivymme Espanjassa suunnilleen 32 viikkoa, mikä tarkoittaa synttärkemuja joka viikolle. Onneksi kämppiksen ja mun synttärit osuvat muutaman päivän sisään, tulee yksi vapaaviikko... Koska tämänkertainen sankari on oikea perussuomalainen perusmies, juhlittiin suomi-teemalla kera lihapullien, HK:n sinisen, Auran sinapin, pannarin ja sen sellaisen.

Viikon toinen kohokohta sattui sunnuntaille, kun osallistuin elämäni ensimmäiseen juoksukisaan, Malagan kymppiin. Kurssikaveri sai sinne hullutettua (itse teki oharit), vaikka olen aina ollut moisia massatapahtumia vastaan. Alku oli vähän nihkeä, kun en muistanut kellojen siirtoa talviaikaan ja olin juna-asemalla tuntia liian aikaisin. Mulle käy tämä joka jumalan vuosi - vaikka siitä kuinka puhuttaisiin, palloilen aina jossakin liian aikaisin tai liian myöhään. Sikäli hyvä oli kuitenkin tämä erhe, kun huomasin, ettei se myöhempi juna kuljekaan sunnuntaisin, niin ettemme olisi paikalle oikeastaan ehtineet ilman aamun varhaistusta. Neljä meitä sitten lopulta pääsi kisapaikalle, ja sen verran vauhdikkaita nuorisoliittolaisia olivat muut, että oli pakko nielaista kilpailuviettinsä ja lähteä vaan fiilistelemään muun porukan mukana. No, katsoin sentään, että vain 14 vuotta nuorempi D. ei hävinnyt näkyvistä, kiristin lopussa ohi ja tulin rinnan mitan edellä maaliin ;)

Väittivät, että kymmenentuhatta osallistujaa olisi tapahtumassa ollut. Yllättäen olikin helkkarin hauska juosta väkijoukon mukana, ja kiva oli katsella malagalaisia maisemia, puistoja, katuja ja taloja, ja malagalaisia malagalaisia ja niiden hikisiä selkiä. Juoksu kulki kepoisasti ja matka loppui suorastaan kesken. Matkanteko kesti tunnin ja puoli minuuttia, eikä tuntunut kertaakaan pahalta. Tähän olin enemmän kuin tyytyväinen, kun vielä takana on pientä flunssailua ja jälleen kerran valvottu yö. Ihan suotta olen tuollaisiakin tapahtumia vältellyt, lisää näitä!

Myös viikon antikliimaksi osui sunnuntaille. Tulin huolellisesti putsatuksi uintireissulla, kaik män mitä mukana oli, ja sen myötä viimeinenkin luotto ihmiskuntaan. Läksin siis juoksun jälkeen rantsuun huuhtomaan urheiluhikiä meren aaltoihin, ja heti ekan uintikerran aikana oli laukku hävinnyt. Sinne meni avaimet, iPodit, puhelimet, vaatteet, arskat, kasa suomalaista laatukirjallisuutta mukaan lukien päiväkirja (sorppa P. & R., mustakantinen kirja kaikkine salaisuuksineen on iäksi poissa) ja nippu kortteja, joita olin ajatellut kirjoitella (ymmärtänette kaikki te, jotka ette nyt saa korttia). Onneksi lompakko ei ollut mukana, kun olin liian laiska palatakseni sitä ovelta hakemaan. Hyvä hässäkkkä siitä saatiin avuliaiden espanjalaisten kanssa rannassa aikaiseksi, mutta mennyttä mikä mennyttä. Onneksi kämppis oli kotona enkä joutunut siis taivasalle, vaikka siinä portilla pyyhe ympärilläni vartoillessani muistutin aika lailla sitä sarjakuvista tuttua hahmoa, jolla on pokeripöydän jäljiltä pelkkä tynnyri asusteenaan.

Herää tietysti kysymys, oliko pakko kaikki kamat sinne rantaan raahata, vaikka noista varkaista aina varoitellaan. Oli kai, sillähän siitä päästiin koko roskasta kerralla. Mitään maallista omaisuutta ei kyllä kannata keräillä, sitä enemmän risoo mitä enemmän katoaa. Taidankin alkaa sellaiseksi jumalan lampaaksi vai mitä ne on, kuljeskelen vaan alasti ympäriinsä, eipähän ole mitään vietävää. Mulla sentään lähti vaan tavaraa – kurssikaverin koira oli yli vuorokauden hävöksissä pudottuaan johonkin railoon, ja voin vaan kuvitella tunnelmaa, kun on koirakamuansa pitkin yötä etsinyt. Hyvin päättyi onneksi se, jotkut ihmiset olivat koiran uikutuksen kuulleet ja palokunta sai hakattua reiän seinään ja sitä kautta pahoin pelästyneen hurtakkeen ihmisten ilmoille.

Jostain syystä olen palannut aatoksiin, joita tuli paljon pohdiskeltua isukin kuoleman aikoihin. Hän oli niin sanottu sitku-mies viimeisen päälle. Kaiken kivan oli määrä tapahtua sitku jäädään eläkkeelle, sitku jokin harmi on takana päin, sitku on parempi hetki. Hautauspastori lisäsi tähän luonnehdintaan vielä mutku-meriselitykset: kun sitkussa mainittu hetki on käsillä, löytyy aina mutkuja, jotka estävät toimeen tarttumisen.

Tuli näissä mietteissä mieleen, että ihmisillä on monia eri tasoisia haaveita ja suunnitelmia, eikä niitä pitäisi keskenään sekoittaa. On koko elämän kokoisia unelmia, joita ei ajatella arkisin, mutta jotka kuitenkin taustalla vaikuttavat ja oikeastaan kertovat paljon siitä, mitä ihminen arvostaa. Sitten on sellaisia suunnitelmia ja toiveita, joihin tartutaan, kun halutaan tehdä elämästä oman näköinen ja tuntuinen, ja jos ei tartuta, joudutaan ajopuutunnelmaan. Ja sitten on vielä niitä unelmia ja aikomuksia, joihin kyllä suhtaudutaan tosissaan, mutta joiden ei välttämättä ole määräkään toteutua – niiden tehtävä on pitää ihminen lämpimänä ja mieli virkeänä. Nämä jos mennään sotkemaan, tulee ahdistus ja tuska ja rintalastan (os. Sternum) taakse puserrus, kun ei saatu tuotakaan tehdyksi vaikka aikomus oli, tai tuli noinkin hutvaistua, vaikkei se ollut yhtään sellaista kuin piti. No, sotkeutuvathan ne kumminkin, mutta jos ei puserrus pääsisi jumiksi asti kehittymään, kun siihen ei taida klassisen hieronnan otteillakaan yltää.