Nettiä ja opiskelua räkä poskella

No mutta, tapahtuikin yllättävä ja äkkinäinen käänne: kosminen lottopallo oli arponut meidät olemaan sitä mieltä, että langaton verkko on meille oikea ratkaisu, ja tämän vankkumattoman mielipiteen vallassa askelsimme tiedustelemaan vuokranvälittäjältämme vuokraemännän numeroa, jotta voisimme häntä alkaa hätyyttämään. Ihana ihana Rudi toimistossa kuitenkin tokaisi, että älkää nyt olko hassuja, jos tahdotte toimivan netin niin ADSL sen olla pitää (naapuripöydästä joku huuteli mokkulaa). Hän tarjoutui myös asian hoitamaan, vaikkei kaiketikaan siitä mitään itse hyötynyt siitä päätellen, että firman saimme ihan itse valita. Koska olimme jo lopen kyllästyneitä kaikkeen kyselemiseen ja vertailuun, päätimme sitten ottaa siltä puhelinliittymäfirmalta koko höskän, ettei tarvitsisi moneen paikkaan soitella – ja saahan siitä ne smokkimiehetkin liittymän kylkiäisinä.

Rudi otti ja soitti perjantai-iltapäivänä firmaan noin puolen tunnin puhelun. Kurssikavereille kun tästä kerroimme, he olivat, että juu, heille oli sanottu että more or less one week, ja kahden ja puolen viikon päästä oli tullut liittymää asentamaan pepe, joka oli valitellut, että on viiden sentin paksuinen nivaska nettiänsä odottavien ihmisten yhteystietoja. Siihen suhteutettuna hämmästys oli vallan suuri, kun lauantaiaamupäivänä Rudi soittaa, että nyt olisi asentaja tulossa, ollaanko sitä kotona. Sekä H että minä olimme flunssan hämärtäminä, ja ihan jouduttiin toisiltamme kyselemään, että näetkös sinäkin tuon lauleskellen ulos ja sisään ramppaavan miehen, joka puuhailee meidän olohuoneessa.

Nyt on sitten netti. Mietimme tarinan opetusta, ja se lienee se, että ei tosiaankaan kannata mistään stressiä itselleen kerätä. Asiat vaan tuntuvat järjestyvän, tavalla tai toisella, riippumatta siitä, kuinka paljon niistä huolta kantaa. Juhlistimme netin saapumista taloon sillä, että istuimme lauantai-illan aallonmurtajalla tyrskyjä ihmettelemässä. Meri on yhtä hypnoottinen kuin nuotio, sitä voisi tuijotella loputtomiin. Ainakin se pätkii netit ja telsut 6-0!

Viikonloppu meni muuten enemmän tai vähemmän flunssaa potiessa ja maanantain tasokokeeseen lueskellessa. Perjantaina juhlimme kurssikaverin 57-vuotissynttäreitä syömällä Wok-nimisessä buffet-ravintolassa. Lahjoimme sankaria pimeässä loistavalla luurangolla, tuntui pitävän. Hassua, mutta on sattunut kämppikseksi samanlaiset ruokailutottumukset omaava henkilö: asenne on kummallakin, että kaverille ei jätetä. Meidän kaltaisillemme ihmisille paikka, jossa saa syödä niin paljon kuin napa vetää, on silkkaa murhaa, ja poistuimmekin ruokapaikasta kaksin kerroin suoraan nukkumaan.

Sunnuntaina nousimme samaan aikaan auringon kanssa ja läksimme tarpomaan läheisillä kukkuloilla sijaitsevaan Mijaksen kylään. Tarkoitus oli lähteä matkaan suomalaisten eläkeläisten ryhmässä ja suorittaa samalla suoramarkkinointia alkavista oppilashieronnoista, mutta emme sitten siihen porukkaan ehtineet. Reitti kuitenkin löytyi ikkunasta ohjeita huutelevan mummelin avustuksella ja osuimme kylään omin avuin. Helkkarinmoiset ylämäet piti kiivetä, mikä ei flunssaisena ollut ihan pelkkää nautintoa... Kylään kun saavuimme, iski totaalinen uupumus ja hermot olivat niin kireällä, että hyvä ettei muutama kapeilla kujilla hälisevä brittituristi päässyt hengestään. Viehättävä pikkukylä ja komeat maisemat, mutta hetki oli kaikkea muuta kuin otollinen.

Ei ollut tosiaan viksu veto kipeänä lähteä kukkuloille kinkkaamaan. Loppupäivän oli tosi kurja olo enkä pystynyt oikein muuhun kuin kirjat kainalossa lepäilemään. Fyysisesti huonon olon täydensivät vielä mukavasti motivaatiopula, hiipivä ikävän tunne ja koko hierontahankkeen mielekkyyden kyseenalaistaminen. Näköjään ei kunnon sunnuntaiahdistuksia pääse pakoon edes aurinkorannikolla.

Maanantaina pidettiin hierojakokelaille tasonmittauskoe, jonka tarkoitus oli varmistaa, että meidät uskaltaa päästää oikeita ihmisiäkin hieromaan. Siihen kuului teoriaosuus, jossa piti yskäistä paperille lähestulkoon kaikki, mitä tähän asti on oppinut anatomiasta, hierontaotteista, ergonomiasta, hieronnan kontraindikaatioista – kaikesta. Lisäksi pidettiin käytännön osuus, jossa kaikki vuorollaan suorittivat jonkin kuvitteellisen asiakashieronnan. Suoraan sanottuna oli kyllä yhtä tyhjän kanssa tuo, ei siitä ainakaan sellainen olo tullut, että nythän sitä sitten osaa. Mutta onneksi tässä ei olla mihinkään aivokirurgiaan ryhtymässä näiden oppien perusteella (ja jos aivokirurgeilla on samanlainen olo omaa työtään aloitellessaan, en halua tietää siitä).

Olen nyt kolmen viikon aikana oppinut enemmän ihmisruumiista kuin koko tähänastisen elämäni aikana yhteensä. Kovalevy alkaa olla täynnä ja pänttääminen saisi jo hetkeksi riittää. Toivottavasti ennakkotieto, että teorian tankkaaminen helpottaa työharjoittelun alkaessa, pitää myös paikkansa. Nyt vietän ainakin pienen siestan - ennen kuin alan kaivaa tietoa sepelvaltimotaudista, uuh...