Näin minä vihellän matkallani

Kasailin tiistaina aamusella kamoja ja olin hädin tuskin olin toipunut edellisen päivän kyläilykierteen syömingeistä, kun naapurin super-Hilkka huuteli "kuule, oon leiponu korvalaakia ja keittäsin kahveet". Eihän siinä muu auttanut kuin lykätä lähtöä ja mennä vetelemään taas muutamat sämpylät ja vadillinen pullaa. Joka väittää kahvittelukulttuurin tyrehtyneen, puhuu silkkaa paskaa.

Edellisen päivän sadereissulta tarttui mukaan Härkätien kartta, ja tarkoitus olikin sitä reittiä lähteä etenemään. Härkätien museo Rengossa on onnekkaasti auki vain täydenkuun parillisina sunnuntaina tai jotain sinne päin, niin että vierailupainetta ei ollut. Sen sijaan paikansin mummun ja papan hautuumaalta (ei ollut ihan helppoa, kun en ensin muistanut, että Rengossa on kaksikin hautausmaata...) ja kävin kiittelemässä yösijasta.

Edellisen päivän sadereissulta tarttui mukaan myös järkyttävä määrä hiekkaa pyörään, niin että eteneminen oli Todella Raskasta. Vielä kun alkutaipaleella oli 14 kilometrin mittainen museotieosuus, mikä tarkoitti tietenkin jälleen monttuista ja mahdollisimman huonokuntoista hiekkatietä, tuntui ylämäkien kipuaminen maha täynnä tuoretta pullaa suorastaan ylivoimaiselta.

Pidin nesteen täydennys- ja tyhjennystaukoa Palsankallion rajakivellä, joka on ollut 1500-luvulla seitsemän kunnan rajan kohtaamispiste. Kunnat olivat Sääksmäki ja kuusi muuta. Kiven lähimaastosta löytyi välipalaksi valmiita mustkikoita.

Hauskaa tällä reissulla on ollut katsella pikkuisia kyläpahasia, joissa tuntuu olevan yllättävän paljon elinvoimaa. Kesäteattereita on lähes joka mutkassa ja muutenkin ihmiset vaikuttavat puuhakkaammilta kuin isoissa kaupungeissa, joissa kaikki tarjoillaan valmiina pöytään.

Päivän hihitykset sai aikaan mainoskyltti "Iloisten ihmisten kylä, Letku". En kyllä yhtään epäile tuota, minua ainakin nauratti läpi koko Letkun... Letkussa oli sitä paitsi jälleen oivallinen kyläkauppa, josta löytyi myös kynsisakset - vapise, Ritvala! Letkulaiset olivat oivaltavasti valjastaneet puhelinkopin uusiokäyttöön leipälaatikkovarastoksi.

Tein pyhän päätöksen, että otan hekilökohtaiseksi missiokseni vierailla jokaisessa vastaan tulevassa kyläkaupassa. Kerta kaikkiaan, nyt on otettava kovat aseet käyttöön kyläkauppojen pelastamiseksi, vaikka se vaatisi sitten viidenkin jäätelön syömistä päivässä.

Maisema vaihtui pikku hiljaa hämäläisestä metsä-pelto-metsä-pelto -aihelmasta agrivoittoisempaan näkymään. Somerolle tultaessa oli jo todella laveaa, pitkälle näki ja taivasta riitti.

Somero osoittautui sen verran viihtyisäksi paikaksi, että siellä oli hyvä viettää keskiviikkona lepopäivää edellisen päivän 73 kilometrin rehkimisen jälkeen. Eläväinen Somero tarjosikin monenlaista viihdykettä:

• jeesuskirpparin hellealesta irtosi tinkaamisen jälkeen kunnon talvinen turkki kuudella eurolla
• maankuulusta Roppilan krouvista löytyi 0,33 kokoinen pienoismalli oikeasta tuopista ja käytiin klassikon ainekset sisältävä dialogi varttuneemman myyjättären kanssa: "Onko teillä alkoholitonta olutta?" "En o kuullukka" "Olisko teillä ginger alea?" "Ikän en o kuullu. On teil kysymykset."
  
• Leather heavenin päämaja sijaitsee Somerolla, uusi tieto ja uudet korvikset
• Somerolla on myös maailman ainoa astrologinen elämyspuisto, joka voisi olla aika karmiva paikka, mutta tilan emäntä oli hyvällä tatsilla liikkeellä, ei mikään kuolemanvakava meedio ollenkaan - jos ei olisi maksanut 7 euroa, olisi saanut asiakkaita
• pyöräilyä jovolla, uimista ja anarkia-saunomista Hovimäen leirintäalueella, lisää uimista ja saunomista S:n vanhempien lomakouherossa
• ... ja aforismipäivän parasta antia: "Sinä et ole paikassa, paikka on sinussa."

Lämpimät kiitokset vielä S:lle ja mukaville porukoillensa majoituksesta, pyöränhuollosta ja muusta!

Torstaina jatkui Härkätie, ensin vain iPodiin Scandinavian Music Groupia matkamusaksi. On muuten aivan erityisen hyvää settiä tekemään lähdöistä vieläkin haikeampia... Tällaisissa sävelissä sitten liikkeelle http://www.youtube.com/watch?v=fGq5Gm3KUxc.

Hiekoista vapautettu fillari rullaili taas kuin unelma, ja sääkin oli mitä mainioin. Palamisen riski oli ilmeinen, mutta en malttanut olla ajamatta ilman paitaa - tai ei nyt kokonaan, vaan ilman suurinta osaa niistä palasista, jotka yhdessä paidan muodostavat. Sen verran oli hottia, että piti päästä pulahtamaan ennen kuin matka kunnolla alkoikaan. Pyöli-beachilta löytyi tuttujakin, kun perhe Toilakka pysähtyi mansikkatauolle matkallaan Härkätietä päinvastaiseen suuntaan.

Kauhian pal ystävällisiä ovat ihmiset tääl päin Suomea. Kovasti kaikki hymyilevät ja kyselevät matkan etenemisestä ja muusta, mikä pakkaa hiukan hämmentämään koskilaisempiin kohteliaisuuksiin (mitä sää muka täällä teet?) tottunutta. Vai onkohan kyse jostain varsinaissuomalaisesta piilovittuilusta, jota en vaan älyä?

Noista mukavista ihmisistä tulee mieleen vanhat pohdinnat M:n kanssa mukavuuden syvimmästä olemuksesta. Se oli nuoruudessa agendalla, että jos vaikka mukaviksi tässä ryhdyttäisiin. Miten se tuntuikin niin vaikealta... Ehdottaisinkin nyt, että hei te kaikki hyvät ihmiset ympäri isänmaan: mitäs jos pitäisitte yhteisen teemaseminaarin, jonka tuotoksena syntyisi opus "Mukavana ihmisenä oleminen ja miten sellaiseksi tullaan" - ostaisin!

Matka kulki läpi sellaisten paikkojen kuin Koski TL (hiljainen ja sympaattinen kylä jossa huomattava rollaattori-tiheys), Marttila (evästauko paikalla, jossa on suoritettu viimeinen laillinen teloitus Suomessa, mulle tuntemattomaksi jääneestä syystä) ja Tarvasjoki (suuren suuri koulu keskellä peltoa mutta ei juuri lainkaan ihmisiä). Tuli Hollanti mieleen paitsi maiseman myös (vasta)tuulen takia, niin että silmä alkoi väkisinkin hakea tuulimyllyjä horisontista. Ja olisi se grolschkin maistunut terassilla, vaan valitettavan vähän on näille pelloille terasseja pykätty.

Kyläkauppojen vähyyden takia piti osallistua myös yhden baarin pelastamiseen Liedossa. Kohtelias myyjä tarjoutui ihan pyytämäti täyttämään juomapullot (kossulla!) ja paikallinen herrasmies hassuine murteineen selosti avuliaasti säätiedotuksia ja jakeli reittivinkkejä, joista en tajunnut puoliakaan.

Melko säästeliäästi minusta oli käytetty niitä Hämeen härkätietä kuvaavia merkkejä jossain vaiheessa - varsinkin Turkua lähestyessäni en ihan ollut varma, olenko oikealla väylällä. Reittihän tosiaan kulkee Hämeen linnalta Turun linnalle, niin että vaikka alkoi jo vähän väsy hiipiä, oli pakko kiukulla painaa linnalle saakka... Sen jälkeen ei ollutkaan muuta tehtävissä kuin förillä Aurajoen yli ja jokilaivalle bisselle.

Ihan piruuttani poljin vielä Naantalin karavaanarihelvettiin yöksi. Mittariin tuli tänään 114 kilometriä ja siltä se tuntuukin.

Pyöräily oli tänään mitä suurimmassa määrin pyöräilyä matkalla olon eikä perille pääsyn takia, kun en aamulla edes tiennyt, mikä se määränpää on. Ja hyvältähän tuo maistui, matkalla olo.

Lepopäivän ratoksi

Ilmatieteen laitos näytti kolmea tippaa ja valitettavan oikeassa olivat tällä kertaa, ei siis järkeä lähteä jatkamaan matkaa ja kastelemaan koko varustusta. Aamupäivällä oli hyvää aikaa kavuta mummolan vintille nostalgisoimaan omaansa ja muiden lapsuutta. Hupaisaa kalustoa oli kertynyt, ja kaikki vanhat kamut odottamassa leikkijää:

Tämä selvistely aiheuttaa pahempia päähänpistoja kuin kännääminen konsanaan. Kun en malttanut koko lepopäivää aloillani pysyä, lähdin sotkemaan kertakaikkisessa ja loputtomassa kaatosateessa Härkätietä kohti Hämeenlinnaa. Ilma oli jokseenkin happirikas, kas kun eivät muut pyöräilijät sitä olleet hoksanneet... Heti ensimmäisellä kuratie-erikoiskokeella kertyi kuutio hiekkaa pyörän osasiin rahisemaan. Vielä kun läpeensä märät "sadevaatteet" painoivat ainakin viisi kiloa, ei varsinaista vauhdin hurma-elämystä tänään päässyt syntymään. Sadeviittakin oli kyllä kassissa mukana, mutta mun kokemuksen mukaan se vain patoaa syliin valtavan tekoaltaan, jonka sitten ruilauttaa kerralla pöksyille. Niinpä valitsin tasaisen ja totaalisen kastumisen.

Huvittuneena muistelin hyvän ystäväni M:n kanssa kehittämääni Käkkälöjoen mäkäräjoogit-konseptia. Helppohan se on olla kosminen, kun aurinko laskee Intian valtamereen ja leppeä tuuli leyhyttelee rastoja. Mutta hankipa mielenrauhaa Lapin erämaassa mäkäräin ja muiden vitstausten armoilla, silloin vasta olet tosi joogi! Jotain samankaltaista suomalaista mentaliteettia syväluotaavaa menoa oli tämänpäiväisessä Härkätien kaatosadepyöräilyssä. Vai liekö vain kyse siitä, että yhtään etappia ei sovi jättää väliin?

Odotin härkätien alkupäästä löytäväni jonkinlaisen alkuhärän, mutta eipä siellä ollutkaan kuin Hämeen linna. Sinänsä tietysti komea alku taipaleelle, mutta näissä kosteissa tunnelmissa en sitä jäänyt nyt ihastelemaan. Sen sijaan tapasin I:n ja L:n ja hyppäsin Konan kanssa oranssiin pakuun suijailemaan pitkin Hämeenlinnaa. Oli huippuhauskaa nähdä pitkästä aikaa "adoptio-äiti" ja samassa paketissa tullut "pikkusisko" - kiitokset molemmille kestityksestä! Lopuksi päädyttiin iltaa viettämään A-P:n ja J:n luokse, missä pidettiin myös hyvänä: vaatteet kuivattiin, matkalainen syötettiin ja juotettiin ja vielä hieronnatkin annettiin - brilliant! Ihania olette kaikkki tyynni.

Vedenpaisumuskin lakkasi vastoin odotuksia illan myötä, niin että vastahakoisesti oli irtauduttava kotimatkalle. Reitti vei Turengin kautta, oli pakko käydä fiilistelemässä vanhoilla kotikonnuilla (valmistaudunkohan jotenkin alitajuisesti poistumaan tästä maailmasta, kun näitä iänikuisia paikkoja koluan?). Kuvissa entisen kouluni "parijonoon asetu" -kohta ja Kalpalinnan alppikeskus:

Pyöräily tuntui hyvältä tyhjällä tiellä ja teki mieli hengittää pelkästään sisään päin, kun oli niin raikasta ja puhdasta. Matka sujui joutuisasti, kun menin itseni kanssa peurojenlaskemiskilpailua, jonka voitin neljällä havainnolla (mikä tarkoittaa sitä, että niitä on täytynyt lymyillä pelloilla vähintään tuplamäärä). Kilometrejä tänä lepopäivänä tuli mittariin 63.

Kotiin? Minä?! Näistä juhlista! Tätä selkärankaa kadehtisi paavikin...

Poljetaan mummolaan

Uni tuli laavulla nuotion rätinää ja sateen hiljaista ropsetta kuunnellessa nopeasti silmään. Yöllä heräsin, kun satoi ihan saavista, mutta nukahdin pian uudelleen ja heräsin vasta puoli yhdeltätoista, kun joku joukkue marssi laavuni ohi. Eivät varmaan tohtineet tulille jäädä, kun näkivät spurguleirini...

Puut olivat öisen sateen jäljiltä nihkeitä syttymään, mutta sain kumminkin väännettuä itselleni perinteisen retkiaamiaisen, eli herkullista kauralimaa (eloveenan pikapuuroa), africafeta ja nuotiossa erityisrapsakaksi paahdettua ruikkaria. Puuceen olivat yön aikana valloittaneet jotkin tappajahyönteiset, joista yksi pääsi rokottamaan käsivarteen kun ehdin istahtaa ennen kuin tajusin tilanteen. Paskantaminen ei siis tullut kyseeseen.

Taivas oli onneksi päästellyt kaikki vetensä yön aikana ja aamu oli kaunis kuin mikä. Teki mieli lähteä tutkimaan maastoa tarkemmin - tänne täytyy kyllä tulla uudelleen ilman fillaria ja rinkka selässä. Kello oli puoli yksi, kun työnsin pyörääni läpi aurinkoisen mäntykankaan ihokarvat pystyssä ja kämmensyrjällä naamaa pyyhkien, kun oli vaan niin hienoa olla olemassa.

Tämän päivän ohjelmassa oli polkea mummolaan, vaikkei mummo olekaan ollut kotona kohta kahteenkymmeneen vuoteen.
Ehdin justiinsa kopsata kartan google-mapsista ennen kuin tietsikan akku simahti. Tämän kartan avulla suunnistaminen olikin sitten ihan oma lukunsa, kun ei minkään sortin mittasuhteista ollut tietoakaan, saati että olisin niitä etäisyyksiä muistanut merkitä. Perille kumminkin pääsin, noin kolme tuntia ja 50 km lähdöstä.

Heti alkumatkasta olin jyrätä rullaluistelijan, joka tuli maantiellä vastaan samaa kaistaa. Heitä sitten koskevat ilmeisesti jalankulkijain kulkusuunnat?

Sellaista mietin siinä polkiessani, että miksi olen niin usein niin pirun kiukkuinen. Onkohan kiukkuisuus ihmisen ominaisuus, jota ei pois saa pyyhittyä, vaiko suotuisissa olosuhteissa kehittymään päässyt mielentila, joka on myös korjattavissa jollain lailla? Ainakin nälkäkiukku on kiistatta asia, johon ei auta kuin syöminen tai kuolema.

Rengossa haiskahtaa vahvasti lapsuus. En tiedä, onko se ne sokerijuurikkaat vai rypsi- tai rapsipellot (mitä eroa niillä on?) vai silkkaa kuvitelmaa, mutta tuttu on tuoksunsa.

Mummolassa teki juuri lähtöä eno vaimoineen. Naapurin super-Hilkka, 85 v., keitti heti kunnon kahveet ja tarjoili itse leipomiaan sämpylöitä ja pullia, tismalleen samalla otteella leivottuja kuin 20 vuotta sitten. Eno tuli kahvipöydässä päästäneeksi suustaan varmaan yhden käytetyimmistä reploista hämäläisissä maataloissa: "Meni ohi toi auto. Ei tullu tänne."

Yksi asia ei ainakaan näköjään muutu näissä mummolavierailuissa: hillitön karkinhimo yllättää joka kerta. Enää ei vain näy olevan kettukarkkeja ja niitä valkoisia ovaalinmuotoisia pastilleja Iittala-astiassa liinavaatekaapin päällä.

Sain viimeinkin laskettua pyörän satulaa - on ollut vähän kingertämistä kun se on ollut liian korkealla, mutta kun sen muistaa aina vaan ajaessaan, niin ei ole tullut laskettua. Sen verran helpottui meno, että siitä ilosta kävin iltalenkiksi vielä kopasemassa härkätietä Hämeenlinnan suuntaan muutamia kilometrejä, osittain siinä toivossa, että löytäisin sieltä jostakin Härkätien esitteen karttoineen, mutta eihän siellä mitään ollut, paitsi kaunista hämäläismaisemaa silmänkantamattomiin. Mittariin tuli tänään yhteensä 87 kilometriä.

Pakko oli myös käydä toteamassa lapsuuden maisemien alennustila Nevilän myllyllä. Kukaan ei ole ottanut haltuun vanhaa myllyrakennusta ja se rapistuu pala palalta, samoin kuin silta kosken yllä on romahtamaisillaan. Jollain lailla surulliseksi tekee tämmöisen kehityksen seuraaminen, vaikka kaipa se väistämätöntä on, kun kaikki ihmiset ovat kaikonneet kaupunkiin.

Mummolapuuhiin on kuulunut tänään vielä pyykinpesua, kokkailua ja saunan lämmittämistä. Ensin tosin piti kaivaa esiin polku saunalta joelle jollakin viikatteen tapaisella - ilmeisesti kukaan muu ei enää täällä käy joessa kastautumassa saunasta. Toivottavasti se ei ole myrkyttynyt tai jotain. Minä ainakin kävin siellä ja niin oli kuin ennenkin, paitsi syvemmäksi muistin.

Southparkisti i have learned something today: Aina ennen katselin kadehtien noita maalaisidyllejä, että tuolla täytyy asua onnellisia ihmisiä. Tänään yllätin itseni ajattelemasta, että toivottavasti tuolla asuu onnellisia ihmisiä. Näinpä ne itsetäänselvyydet karisevat. Ja minä olin onnellinen tänään.

Eräilemään

Yöpyöräilyn takia taisin käydä niin kierroksilla, että heräilin pitkin yötä ja ylöskin nousin melko aikaisin. Kamojen pakkailu vei kuitenkin aikansa ja pääsin starttaamaan Ritvalan lomakodista puolen päivän maissa. K:lle ja J:lle vielä suurenmoiset kiitokset henkisestä ja ruumillisesta huolenpidosta sekä mahtavista lomapäivistä!

Eilisen pyöräilyn jälkeen täyspakkauksen kanssa liikkeelle lähtö tuntui tosi tuskalliselta. Lisäksi oli taas tuulista - jos onkin tuultava, niin miksi aina vastaan? Pidin ekan paussin S:n ja M:n luona Iittalassa, ja siellähän oli ilahduttavasti myös kasa koskilaisia pahalta haisevia nuoria miehiä. Oli hirmu kiva nähdä pitkästä aikaa, ja S:lle kiitos, tuhti puurolounas piti liikkeellä iltaan saakka.

Matka jatkui 30 kilometriä kuolettavan tylsää ja helvetillisen mäkistä Pirttikoskentietä. Maiseman mielenkiintoisuuden voisi tiivistää: oikealla - mäntymetsää, vasemmalla - mäntymetsää, oikealla - kuusimetsää, vasemmalla - kuusimetsää. Ylämäet olivat ihan killereitä, mutta New Model Army täysillä siivitti niiden yli, vaikka ehdin jo ajatella, että näinköhän kohtaloni oli Pirttikosken mäkiin nyykertyä. Onneksi oli joku alamäkikin joukkoon eksynyt, tuli Konan nopeusenarit 49,9!

Yksin edetessään saa kyllä todella valppaana olla sen kartan kanssa ja ihan tosissaan seurailla muunkin kuin sisäisen matkansa etenemistä. Tänään muistin, että kartassa pisteiden A ja B väliin merkityt numerot ilmaisevat niiden etäisyyttä. Sehän helpottaa aivan olennaisesti tilanteen seuraamista, varsinkin jos muistaa tarkkailla matkamittaria ja vertailla sen lukemia kartan numeroihin.

Sellaiseen epäkohtaan tässä suunnistusasiassa kiinnittäisin huomiota, että miten ihmeessä sitä voi tietää, missä kohtaa maisemaa milloinkin on, kun sitä kartan asiaa ei sanota missään maastossa. Esimerkiksi miten helvetissä ihminen voi tietää olevansa kartassa mainitussa paikassa nimeltä Mäyrä, kun missään ei lue että Mäyrä eikä mailla halmeilla näy mäyrän mäyrää? No, okei, oli siellä Ylimäyräntie, joten kai se itse Mäyräkin jossain lähellä oli. Mutta sitäkö tarkoitettiin, että justiinsa oltiin Mäyrän yli ajettu? Vetoaisin asiaan kuuluviin viranomaisiin, että alkaisitte nyt kirjailla niitä paikkojanne maastoon, etteivät ihmiset olisi niin hukassa.

Ja sitten vielä ne häviävät kilometrit, voi jumalauta. Jos pisteessä A sanotaan, että pisteeseen B on matkaa 15 km, niin miten matkalla voi olla kyltti, että Piste A 12 km ja Piste B 2 km? Minne se yksi kilometri siitä on kadonnut??? Tällaisessa maailmassa sitä sitten pitäisi olla kotonaan.

Monia hupaisia teiden nimiä on matkalla näkynyt, mutta erityisesti ilahdutti eilisellä Hauhon reissulla hämäläisvaikutteinen Häränvattantie... Tällaisen härkä-ihmisen mieltä lämmittää moinen.

Kaikkien niiden mäkikärsimysten jälkeen saavuin iltasella Tammelaan. Se on jostain syystä aina ollut mielessäni ankean paikan maineessa, mutta hitto, siellähän olikin tolkuttoman kaunista. Ja kuka voi vastustaa Kirnu-baarin brazil-iltaa? No, minä voin, tyydyin vain nauttimaan virvokkeen ja suklaan ja jatkoin matkaa Saaren kansanpuiston kautta Liesjärven kansallispuistoon. Tänään on siis vuorossa retken eräilyosuus.

Tähtäsin Peukalolammin laavulle, mikä ei ollutkaan ihan helppoa, kun olivat sen niin hyvin tänne metsään kätkeneet. Meinasi jo hermostus tulla, mutta onneksi viimein löysin paikan, tämä on aivan huippu. Välppeän mäntymetsikön keskellä lammen rannalla, täydellisessä hiljaisuudessa ja rauhassa - hyttysetkään eivät ole tänne jostain syystä sankoin laumoin löytäneet. Saapuessani paikalla oli ainoastaan yksi tamperelaispariskunta teltalla, eikä vieläkään ole muita näkynyt. Mukavat manselaiset tarjosivat mulle kaikista maailman juomista - kultalonkeron! No, ei parane valittaa, ja sitä paitsi hyvältä maistui sekin koiranoksennusta muistuttavan pasta-aterian kanssa.

Muuta tässä ei ole oikeastaan jaksanut tehdäkään kuin puita pilkkoa, ruokaa laittaa ja levittäytyä laavuun. Hyvin sitä näköjään saa yksinkin spruguleiriefektin aikaiseksi.

Päivän aikana matkamittariin kertyi 90 kilometriä ja täytyy sanoa, että loppua kohden olin kyllä aika puhki. Yksin matkaamisen plussia: saa ajaa niin pitkälle kuin haluaa. Yksin matkaamisen miinuksia: ei ole ketään, kenen kanssa argumentoida, kuinka pitkälle kannattaa ajaa.

Täytyy sanoa, että tämä nettiin kirjoittelu laavulla tulien ääressä tuntuu omituisemmalta kuin mikään, mitä olen pitkään aikaan tehnyt. Taidanpa laittaa tietokoneen pois ja ryhtyä tuijottamaan tulia ennen kuin nukahdan.

Viskiä ja suklaata. Tänne. Heti. Nyt.

And another perfect day

Leppoisa lomailu eikun jatkuu. Nukuin murmelin lailla enkä jaksanutkaan nousta töihin lähtevän K:n kanssa aamukahvittelemaan niin kuin piti. Kooma katkesi vasta kun J. kampesi mut vuokraisännän vierailun takia ylös. Myrsky ei ollut vielä kokonaan laantunut, joten eipä ollut mitään kiirettä liikkeellekään.

Aamupäivä meni miellyttävissä merkeissä, hyviä keskusteluja J:n kanssa olemisen hauskuudesta ja haasteista. Pohdittiin myös itselleni lohduksi kehittämääni flipperi-teoriaa: Ei haittaa, vaikka lukemasi kirjat, kuulemasi tarinat, oppimasi viisaudet ja kokemasi tapahtumat eivät jättäisikään yksityiskohtaisia ja pysyviä muistijälkiä. Ne kuitenkin sysäävät sinut tiettyyn suuntaan määrätyllä voimalla, niin että olet jälleen oikeassa paikassa oikeaan aikaan seuraavaa kohtaamista varten. Tämän voimalla sitä kelpaa poukkoilla ympäriinsä iloisin mielin. Jet pumpers at maximum!

Lounastarpeet pyöräilin jällen kyläkauppojen rolls roycesta. Kyläkaupan myyjätär pääsi hauskuuttamaan, kun sai vaivoin nielaistua ruman sanan, kun kyselin kynsisaksia: "No voi v***u, ei oo!". Pyöräytettiin yksinkertainen mutta kaunis ateria: tänään kerättyjä uusia pottuja, kukkakaali, silliä ja kuppisoosia (lappilainen perinneruoka, johon tulee sipulia, voita, suolaa, pippuria ja perunoiden keitinvettä - on parempaa, miltä kuulostaa). Jälkkäriksi tietysti mansikoita ja vanilijajätskiä, slurpsis. Ruuan jälkeisessä väsymystilassa saatiin syttymään sota tietsikoiden ja tulostimen kanssa, kun yritettiin saada Härkätien karttoja paperille. Herrajjessus että vihaan noita masiinoita!

Tuulinen sää ei houkuttanut pakaasien kanssa jatkamaan, mutta onneksi löytyi jotain even better than that: Saksan paras suomalainen irkkuduo keikalla Hauhon Herkkujen yössä! Hei, voiko parempaa edes mielikuvituksellansa keksiä? Tyhjällä pyörällä polkaisin paikalle mainion Alvettulan kyläkaupan (vissiin joku kyläkauppafetissi mulla) kautta, ungefär 35 km näytti mittari perillä. Tilaisuuden mainos veti suun korviin: paellapannusta irkkuherkkuja! Harmi kun en Dublinissa törmännyt näihin tradi-paellapaikkoihin...

Keikka oli jälleen kerran loistava, paljon vanhoja hyviä hittejä ja yksi uusi biisi, josta tulee suosikki (Amy McDonaldin This is the life). Alkuillasta salin kansoittivat iloisesti tanssivat kehityvammaiset, loppuillasta vähintään yhtä iloinen hyvinkääläisseurue, joka venytti illan yli puolen yön. Oli älyttömän kivaa, ja mieli olisi tehnyt jäädä nauttimaan punaviiniä hyvien ihmisten seuraan, mutta tällä kertaa voitti yöpyöräily takaisin Ritvalaan, perillä kahden hujakoissa.

Yöllä pyöräileminen on moneltakin kantilta erilaista kuin päivällä, ei siis pelkästään siltä, että ei erota tiessä olevia monttuja (välillä ryttyytin vallesmannin kiharoissa niin että amalgaamit hampaista sinkoilivat). Maisema saa uuden muodon, kun ei erota yksityiskohtia. Sinne tänne on puhjennut ghostbusters-usvatuppaita. Koko ajan on pakko vetää keuhkot täyteen kesäyötä ja sen eri kerroksia. Hassua, miten nenä muistaa paremmin kuin aivo: vastaan tulvi lapsuuden ja nuoruuden hämäristä kaikuja, jotka melkein pystyi paikallistamaan. Ja matka eteni jotenkin kummallisesti vauhdikkaammin, vaikka yritin edetä varoen, kun ei ollut sitä valoakaan pyörässä. Ehkä tämä johtuu jostain fysikaalisesta ilmiöstä, jota en tunne.

Hauska oli siis ilta, mutta yksi elämän suurista tragedioista on se, että ei voi samanaikaisesti ryypätä railakkaasti aamuun ja herätä selvinpäin reippaana aikaisin. Jos kekä tähän dilemmaan ratkaisun löytää, noopelia kouraan, sanon mä.

Pyöräilenki!

Eihän siitä juoksemisesta keväällä loppuviimeksi mitään tullut, kun sekosi pää ja jalat. Jonkin aikaa jaksoin vielä pitkiä lenkkejä juoksennella, mutta en enää niistä kirjoittaa - ja sitten lopahti se juokseminenkin. Sitä paitsi kuka viitsii kesähelteillä itseänsä juoksemalla rasittaa, kauhea hikikin siinä tulee. Niinpä ajattelin, että sitte pyöräilenki. Eilettäin starttasin elämäni ensimmäiselle pyöräretkelle yksin - pituus määrittelemätön, samoin suunta.

Ennen lähtöä Sportaxin pojat kiristelivät pyörästä ruuvit ja mutterit, ja nyt se rullaa jälleen kuin unelma. Tämä olikin hyvä, koska vaikka olisin itsekin tarvittavat namiskat löytänyt, olisin niitä luultavasti väärään suuntaan veivannut. Tavaroiden pakkaaminen ruisrockien jälkeisessä ahdistuksessa oli kaikkea muuta kuin hilpeä kokemus. Ja yksin lähtiessä pitää vielä oikeasti muistaa ite ihan kaikki... rasittavaa. Niin vain sain kuitenkin haalittua kamat kasaan, paitsi että esim. pitkät kalsarit piti jättää pois, että tietokone mahtuu mukaan.

Sen verran sitä tavaraa kertyi, että pyörä painoi varmaan kaksi kertaa niin paljon kuin polkija. Liikkeelle lähtö oli varsin vaappuvaista ja kotimäki pisti jonniin verran puuskuttamaan. Ennen Messukylää pukkasi jo niin kauhea ikävä, että meinasin kääntyä takaisin. Piti ihan muistuttaa itelleen, että miksi sitä tälle retkelle ylipäätään lähti eikä vietä lomiaan niin kuin muutkin ihmiset rannalla loikoillen tai vaikka bussissa nähtävyyksiä katsellen. Syyhän on se, että haluan tässä lomassa olevan enemmän krapulattomia aamuja kuin niitä krapulallisia, ja itseni tuntien lähibaarin terassi tällaiset toiveet varsin tehokkaasti torpedoisi.

Reitti lähti vetämään kohti Kangasalaa ja sitä kautta parin harhautumisen jälkeen Kaivannon kanavalle, missä pidin paussia ja nautin ehkä maailman isoimman mango-meloni-tötterön... nami! Komeita maisemia tiirailin seuraavaksi Vehoniemen harjulta, pysähdyin oikein tähyämään näkötornista järviä molemmin puolin ja tunsin itseni kunnon kesälomalaiseksi. Lounastauko jäi verrattain myöhäiseksi, kuuden hujakoilla keittelin Kostianvirran taistelutantereen kupeessa nuudeleita ja niiden kanssa herkullista savukalasörsseliä (kokille kiitos!). Loppumatka vei kohti koti-Koskia, tosin ennen cityä koukkasin pikkuteille ja poljin läpi suomi-filmin Sääksmäen Ritvalan kylään kamujen luokse. Maisema kesäillassa oli niin täydellinen että piti vähän huutaa ääneen. Viime metreillä, siinä kaikkein tutuimmassa kohdassa vetäisin tietysti vielä harhaan... Kauhean tarkkana saa olla, ettei ajatuksissansa polkaise mihin sattuu.

Aah, perillä odotti lämmin sauna ja herkullinen kookoskeitto - kyllä maittoivat! Mittari näytti, että kilometrejä päivän aikana kertyi 77. Olisivatko Sportaxissa sitäkin virittäneet näyttämään yläkanttiin.

Tänään sääolot suorastaan pakottivat viettämään lepopäivää, mikä oli kyllä vallan mahtavaa. Pitkään ja sikeästi nukuttujen unien jälkeen aamiainen kuistilla, sarjakuvien lueskelua (Tilsaa ja Raakaa lihaa) ja rauhaisaa kävelyä metsätiellä. Ja tietysti tuntikausien saunomista ja experimental kitchenin gourmet-tuotosten nautiskelua.

Huippua oli pyöräily oikeaan vanhan liiton kyläkauppaan, joka vaikutti siltä, ettei suuria muutoksia ole läpi käynyt sitten 50-luvun. Pankkikortilla maksaminen hoitui ihka aidolla höylällä - kaikki eivät siis ole vielä siruihin siirtyneet. Tunnelma oli autenttinen ja kuulemma juhannuksena kaupalla oli kokoontunut perinteinen pilsneripiiri. Miten sitä elääkään sellaisessa harhassa, että kaikki elämä on keskittynyt kaupunkeihin?





Täydellisen kesälomapäivän kruunasi se, että mukaan geimeihin tuli puskista maailman parahin koirakaveri:

Salikauden aloitus

Juoksuohjelmassa oli vuorossa kevyt viikko, ja sen myötä sain viimeinkin aloitettua kuntosalilla käymisen. Olin edellisen kerran käynyt joulukuun 17. päivä ja sanonut pitäväni parin viikon tauon. Salin omistaja epäili aprillipilaa, kun ilmestyin sinne... No, parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan.

Otin kuukauden kortin salille ja suunnitelmana on käydä siellä pari kertaa viikossa tekemässä yläkroppaa vahvistavia sarjoja muutamalla jalkaliikkeellä höystettynä. Juoksu pysyköön edelleen ensisijaisena, mutta toivottavasti aika riittää myös tähän salilla käymiseen, kun siinä on ihan oma viehätyksensä.

Olen myös vetänyt neljä viikkoa tätä sadan punnerruksen ohjelmaa http://hundredpushups.com/, joka on, pakko myöntää, osoittautunut vieläkin raskaammaksi kuin ounastelin. Alkutestissä tein seitsemän ja noudatin keskimmäistä saraketta pari ekaa viikkoa. Toisen viikon jälkeen oli jälleen testi, jossa tein 20 ja putosin noudattamaan ensimmäistä saraketta. Neljäs viikko meni vähän penkin alle enkä ehtinyt tehdä viimeistä sarjaa enkä testiä, joten aion ottaa uusiksi neljännen viikon. Se hyöty tästäkin hullutuksesta on ollut, että voitin lähibaarissa haastajan punnerrusskabassa.

Kevyen viikon kuviot olivat:

Ti: Kevyt juoksu n. 40 min.
Ke: Kuntosali + uinti 1000 m
Pe: Kävely 30 min. + kuntosali
Su: Juoksu 1 h

Juoksua yhteensä n. 13 kilometriä - huhhuh, aika vähän. Yksi juoksukerta jäi vallan, kun oli mökkireissu.

Ja näin ihanaksi ovat maisemat lenkeillä käyneet...