Eräilemään

Yöpyöräilyn takia taisin käydä niin kierroksilla, että heräilin pitkin yötä ja ylöskin nousin melko aikaisin. Kamojen pakkailu vei kuitenkin aikansa ja pääsin starttaamaan Ritvalan lomakodista puolen päivän maissa. K:lle ja J:lle vielä suurenmoiset kiitokset henkisestä ja ruumillisesta huolenpidosta sekä mahtavista lomapäivistä!

Eilisen pyöräilyn jälkeen täyspakkauksen kanssa liikkeelle lähtö tuntui tosi tuskalliselta. Lisäksi oli taas tuulista - jos onkin tuultava, niin miksi aina vastaan? Pidin ekan paussin S:n ja M:n luona Iittalassa, ja siellähän oli ilahduttavasti myös kasa koskilaisia pahalta haisevia nuoria miehiä. Oli hirmu kiva nähdä pitkästä aikaa, ja S:lle kiitos, tuhti puurolounas piti liikkeellä iltaan saakka.

Matka jatkui 30 kilometriä kuolettavan tylsää ja helvetillisen mäkistä Pirttikoskentietä. Maiseman mielenkiintoisuuden voisi tiivistää: oikealla - mäntymetsää, vasemmalla - mäntymetsää, oikealla - kuusimetsää, vasemmalla - kuusimetsää. Ylämäet olivat ihan killereitä, mutta New Model Army täysillä siivitti niiden yli, vaikka ehdin jo ajatella, että näinköhän kohtaloni oli Pirttikosken mäkiin nyykertyä. Onneksi oli joku alamäkikin joukkoon eksynyt, tuli Konan nopeusenarit 49,9!

Yksin edetessään saa kyllä todella valppaana olla sen kartan kanssa ja ihan tosissaan seurailla muunkin kuin sisäisen matkansa etenemistä. Tänään muistin, että kartassa pisteiden A ja B väliin merkityt numerot ilmaisevat niiden etäisyyttä. Sehän helpottaa aivan olennaisesti tilanteen seuraamista, varsinkin jos muistaa tarkkailla matkamittaria ja vertailla sen lukemia kartan numeroihin.

Sellaiseen epäkohtaan tässä suunnistusasiassa kiinnittäisin huomiota, että miten ihmeessä sitä voi tietää, missä kohtaa maisemaa milloinkin on, kun sitä kartan asiaa ei sanota missään maastossa. Esimerkiksi miten helvetissä ihminen voi tietää olevansa kartassa mainitussa paikassa nimeltä Mäyrä, kun missään ei lue että Mäyrä eikä mailla halmeilla näy mäyrän mäyrää? No, okei, oli siellä Ylimäyräntie, joten kai se itse Mäyräkin jossain lähellä oli. Mutta sitäkö tarkoitettiin, että justiinsa oltiin Mäyrän yli ajettu? Vetoaisin asiaan kuuluviin viranomaisiin, että alkaisitte nyt kirjailla niitä paikkojanne maastoon, etteivät ihmiset olisi niin hukassa.

Ja sitten vielä ne häviävät kilometrit, voi jumalauta. Jos pisteessä A sanotaan, että pisteeseen B on matkaa 15 km, niin miten matkalla voi olla kyltti, että Piste A 12 km ja Piste B 2 km? Minne se yksi kilometri siitä on kadonnut??? Tällaisessa maailmassa sitä sitten pitäisi olla kotonaan.

Monia hupaisia teiden nimiä on matkalla näkynyt, mutta erityisesti ilahdutti eilisellä Hauhon reissulla hämäläisvaikutteinen Häränvattantie... Tällaisen härkä-ihmisen mieltä lämmittää moinen.

Kaikkien niiden mäkikärsimysten jälkeen saavuin iltasella Tammelaan. Se on jostain syystä aina ollut mielessäni ankean paikan maineessa, mutta hitto, siellähän olikin tolkuttoman kaunista. Ja kuka voi vastustaa Kirnu-baarin brazil-iltaa? No, minä voin, tyydyin vain nauttimaan virvokkeen ja suklaan ja jatkoin matkaa Saaren kansanpuiston kautta Liesjärven kansallispuistoon. Tänään on siis vuorossa retken eräilyosuus.

Tähtäsin Peukalolammin laavulle, mikä ei ollutkaan ihan helppoa, kun olivat sen niin hyvin tänne metsään kätkeneet. Meinasi jo hermostus tulla, mutta onneksi viimein löysin paikan, tämä on aivan huippu. Välppeän mäntymetsikön keskellä lammen rannalla, täydellisessä hiljaisuudessa ja rauhassa - hyttysetkään eivät ole tänne jostain syystä sankoin laumoin löytäneet. Saapuessani paikalla oli ainoastaan yksi tamperelaispariskunta teltalla, eikä vieläkään ole muita näkynyt. Mukavat manselaiset tarjosivat mulle kaikista maailman juomista - kultalonkeron! No, ei parane valittaa, ja sitä paitsi hyvältä maistui sekin koiranoksennusta muistuttavan pasta-aterian kanssa.

Muuta tässä ei ole oikeastaan jaksanut tehdäkään kuin puita pilkkoa, ruokaa laittaa ja levittäytyä laavuun. Hyvin sitä näköjään saa yksinkin spruguleiriefektin aikaiseksi.

Päivän aikana matkamittariin kertyi 90 kilometriä ja täytyy sanoa, että loppua kohden olin kyllä aika puhki. Yksin matkaamisen plussia: saa ajaa niin pitkälle kuin haluaa. Yksin matkaamisen miinuksia: ei ole ketään, kenen kanssa argumentoida, kuinka pitkälle kannattaa ajaa.

Täytyy sanoa, että tämä nettiin kirjoittelu laavulla tulien ääressä tuntuu omituisemmalta kuin mikään, mitä olen pitkään aikaan tehnyt. Taidanpa laittaa tietokoneen pois ja ryhtyä tuijottamaan tulia ennen kuin nukahdan.

Viskiä ja suklaata. Tänne. Heti. Nyt.

And another perfect day

Leppoisa lomailu eikun jatkuu. Nukuin murmelin lailla enkä jaksanutkaan nousta töihin lähtevän K:n kanssa aamukahvittelemaan niin kuin piti. Kooma katkesi vasta kun J. kampesi mut vuokraisännän vierailun takia ylös. Myrsky ei ollut vielä kokonaan laantunut, joten eipä ollut mitään kiirettä liikkeellekään.

Aamupäivä meni miellyttävissä merkeissä, hyviä keskusteluja J:n kanssa olemisen hauskuudesta ja haasteista. Pohdittiin myös itselleni lohduksi kehittämääni flipperi-teoriaa: Ei haittaa, vaikka lukemasi kirjat, kuulemasi tarinat, oppimasi viisaudet ja kokemasi tapahtumat eivät jättäisikään yksityiskohtaisia ja pysyviä muistijälkiä. Ne kuitenkin sysäävät sinut tiettyyn suuntaan määrätyllä voimalla, niin että olet jälleen oikeassa paikassa oikeaan aikaan seuraavaa kohtaamista varten. Tämän voimalla sitä kelpaa poukkoilla ympäriinsä iloisin mielin. Jet pumpers at maximum!

Lounastarpeet pyöräilin jällen kyläkauppojen rolls roycesta. Kyläkaupan myyjätär pääsi hauskuuttamaan, kun sai vaivoin nielaistua ruman sanan, kun kyselin kynsisaksia: "No voi v***u, ei oo!". Pyöräytettiin yksinkertainen mutta kaunis ateria: tänään kerättyjä uusia pottuja, kukkakaali, silliä ja kuppisoosia (lappilainen perinneruoka, johon tulee sipulia, voita, suolaa, pippuria ja perunoiden keitinvettä - on parempaa, miltä kuulostaa). Jälkkäriksi tietysti mansikoita ja vanilijajätskiä, slurpsis. Ruuan jälkeisessä väsymystilassa saatiin syttymään sota tietsikoiden ja tulostimen kanssa, kun yritettiin saada Härkätien karttoja paperille. Herrajjessus että vihaan noita masiinoita!

Tuulinen sää ei houkuttanut pakaasien kanssa jatkamaan, mutta onneksi löytyi jotain even better than that: Saksan paras suomalainen irkkuduo keikalla Hauhon Herkkujen yössä! Hei, voiko parempaa edes mielikuvituksellansa keksiä? Tyhjällä pyörällä polkaisin paikalle mainion Alvettulan kyläkaupan (vissiin joku kyläkauppafetissi mulla) kautta, ungefär 35 km näytti mittari perillä. Tilaisuuden mainos veti suun korviin: paellapannusta irkkuherkkuja! Harmi kun en Dublinissa törmännyt näihin tradi-paellapaikkoihin...

Keikka oli jälleen kerran loistava, paljon vanhoja hyviä hittejä ja yksi uusi biisi, josta tulee suosikki (Amy McDonaldin This is the life). Alkuillasta salin kansoittivat iloisesti tanssivat kehityvammaiset, loppuillasta vähintään yhtä iloinen hyvinkääläisseurue, joka venytti illan yli puolen yön. Oli älyttömän kivaa, ja mieli olisi tehnyt jäädä nauttimaan punaviiniä hyvien ihmisten seuraan, mutta tällä kertaa voitti yöpyöräily takaisin Ritvalaan, perillä kahden hujakoissa.

Yöllä pyöräileminen on moneltakin kantilta erilaista kuin päivällä, ei siis pelkästään siltä, että ei erota tiessä olevia monttuja (välillä ryttyytin vallesmannin kiharoissa niin että amalgaamit hampaista sinkoilivat). Maisema saa uuden muodon, kun ei erota yksityiskohtia. Sinne tänne on puhjennut ghostbusters-usvatuppaita. Koko ajan on pakko vetää keuhkot täyteen kesäyötä ja sen eri kerroksia. Hassua, miten nenä muistaa paremmin kuin aivo: vastaan tulvi lapsuuden ja nuoruuden hämäristä kaikuja, jotka melkein pystyi paikallistamaan. Ja matka eteni jotenkin kummallisesti vauhdikkaammin, vaikka yritin edetä varoen, kun ei ollut sitä valoakaan pyörässä. Ehkä tämä johtuu jostain fysikaalisesta ilmiöstä, jota en tunne.

Hauska oli siis ilta, mutta yksi elämän suurista tragedioista on se, että ei voi samanaikaisesti ryypätä railakkaasti aamuun ja herätä selvinpäin reippaana aikaisin. Jos kekä tähän dilemmaan ratkaisun löytää, noopelia kouraan, sanon mä.

Pyöräilenki!

Eihän siitä juoksemisesta keväällä loppuviimeksi mitään tullut, kun sekosi pää ja jalat. Jonkin aikaa jaksoin vielä pitkiä lenkkejä juoksennella, mutta en enää niistä kirjoittaa - ja sitten lopahti se juokseminenkin. Sitä paitsi kuka viitsii kesähelteillä itseänsä juoksemalla rasittaa, kauhea hikikin siinä tulee. Niinpä ajattelin, että sitte pyöräilenki. Eilettäin starttasin elämäni ensimmäiselle pyöräretkelle yksin - pituus määrittelemätön, samoin suunta.

Ennen lähtöä Sportaxin pojat kiristelivät pyörästä ruuvit ja mutterit, ja nyt se rullaa jälleen kuin unelma. Tämä olikin hyvä, koska vaikka olisin itsekin tarvittavat namiskat löytänyt, olisin niitä luultavasti väärään suuntaan veivannut. Tavaroiden pakkaaminen ruisrockien jälkeisessä ahdistuksessa oli kaikkea muuta kuin hilpeä kokemus. Ja yksin lähtiessä pitää vielä oikeasti muistaa ite ihan kaikki... rasittavaa. Niin vain sain kuitenkin haalittua kamat kasaan, paitsi että esim. pitkät kalsarit piti jättää pois, että tietokone mahtuu mukaan.

Sen verran sitä tavaraa kertyi, että pyörä painoi varmaan kaksi kertaa niin paljon kuin polkija. Liikkeelle lähtö oli varsin vaappuvaista ja kotimäki pisti jonniin verran puuskuttamaan. Ennen Messukylää pukkasi jo niin kauhea ikävä, että meinasin kääntyä takaisin. Piti ihan muistuttaa itelleen, että miksi sitä tälle retkelle ylipäätään lähti eikä vietä lomiaan niin kuin muutkin ihmiset rannalla loikoillen tai vaikka bussissa nähtävyyksiä katsellen. Syyhän on se, että haluan tässä lomassa olevan enemmän krapulattomia aamuja kuin niitä krapulallisia, ja itseni tuntien lähibaarin terassi tällaiset toiveet varsin tehokkaasti torpedoisi.

Reitti lähti vetämään kohti Kangasalaa ja sitä kautta parin harhautumisen jälkeen Kaivannon kanavalle, missä pidin paussia ja nautin ehkä maailman isoimman mango-meloni-tötterön... nami! Komeita maisemia tiirailin seuraavaksi Vehoniemen harjulta, pysähdyin oikein tähyämään näkötornista järviä molemmin puolin ja tunsin itseni kunnon kesälomalaiseksi. Lounastauko jäi verrattain myöhäiseksi, kuuden hujakoilla keittelin Kostianvirran taistelutantereen kupeessa nuudeleita ja niiden kanssa herkullista savukalasörsseliä (kokille kiitos!). Loppumatka vei kohti koti-Koskia, tosin ennen cityä koukkasin pikkuteille ja poljin läpi suomi-filmin Sääksmäen Ritvalan kylään kamujen luokse. Maisema kesäillassa oli niin täydellinen että piti vähän huutaa ääneen. Viime metreillä, siinä kaikkein tutuimmassa kohdassa vetäisin tietysti vielä harhaan... Kauhean tarkkana saa olla, ettei ajatuksissansa polkaise mihin sattuu.

Aah, perillä odotti lämmin sauna ja herkullinen kookoskeitto - kyllä maittoivat! Mittari näytti, että kilometrejä päivän aikana kertyi 77. Olisivatko Sportaxissa sitäkin virittäneet näyttämään yläkanttiin.

Tänään sääolot suorastaan pakottivat viettämään lepopäivää, mikä oli kyllä vallan mahtavaa. Pitkään ja sikeästi nukuttujen unien jälkeen aamiainen kuistilla, sarjakuvien lueskelua (Tilsaa ja Raakaa lihaa) ja rauhaisaa kävelyä metsätiellä. Ja tietysti tuntikausien saunomista ja experimental kitchenin gourmet-tuotosten nautiskelua.

Huippua oli pyöräily oikeaan vanhan liiton kyläkauppaan, joka vaikutti siltä, ettei suuria muutoksia ole läpi käynyt sitten 50-luvun. Pankkikortilla maksaminen hoitui ihka aidolla höylällä - kaikki eivät siis ole vielä siruihin siirtyneet. Tunnelma oli autenttinen ja kuulemma juhannuksena kaupalla oli kokoontunut perinteinen pilsneripiiri. Miten sitä elääkään sellaisessa harhassa, että kaikki elämä on keskittynyt kaupunkeihin?





Täydellisen kesälomapäivän kruunasi se, että mukaan geimeihin tuli puskista maailman parahin koirakaveri:

Salikauden aloitus

Juoksuohjelmassa oli vuorossa kevyt viikko, ja sen myötä sain viimeinkin aloitettua kuntosalilla käymisen. Olin edellisen kerran käynyt joulukuun 17. päivä ja sanonut pitäväni parin viikon tauon. Salin omistaja epäili aprillipilaa, kun ilmestyin sinne... No, parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan.

Otin kuukauden kortin salille ja suunnitelmana on käydä siellä pari kertaa viikossa tekemässä yläkroppaa vahvistavia sarjoja muutamalla jalkaliikkeellä höystettynä. Juoksu pysyköön edelleen ensisijaisena, mutta toivottavasti aika riittää myös tähän salilla käymiseen, kun siinä on ihan oma viehätyksensä.

Olen myös vetänyt neljä viikkoa tätä sadan punnerruksen ohjelmaa http://hundredpushups.com/, joka on, pakko myöntää, osoittautunut vieläkin raskaammaksi kuin ounastelin. Alkutestissä tein seitsemän ja noudatin keskimmäistä saraketta pari ekaa viikkoa. Toisen viikon jälkeen oli jälleen testi, jossa tein 20 ja putosin noudattamaan ensimmäistä saraketta. Neljäs viikko meni vähän penkin alle enkä ehtinyt tehdä viimeistä sarjaa enkä testiä, joten aion ottaa uusiksi neljännen viikon. Se hyöty tästäkin hullutuksesta on ollut, että voitin lähibaarissa haastajan punnerrusskabassa.

Kevyen viikon kuviot olivat:

Ti: Kevyt juoksu n. 40 min.
Ke: Kuntosali + uinti 1000 m
Pe: Kävely 30 min. + kuntosali
Su: Juoksu 1 h

Juoksua yhteensä n. 13 kilometriä - huhhuh, aika vähän. Yksi juoksukerta jäi vallan, kun oli mökkireissu.

Ja näin ihanaksi ovat maisemat lenkeillä käyneet...

Viikon saldo

Sunnuntaina kipaisin vielä reippaan mäkilenkin eli 10 min verryttelyä, 6 x minuutti ylös ja alaspäin palautellen, ja vielä 10 min kevyttä. Melko rankalta tuntui, kun edellisen yön unet jäivät vähän vähiin baarikeikan ja kesäaikaan siirtymisen takia. Mutta jäin henkiin.

Viime viikon saldoksi tuli lopulta:
Ma: juoksu 30 min
Ke: juoksu 45 min
Pe: juoksu 2 h
Su: mäkilenkki, 6 x 1 min ylös + palauttelu

Yhteensä kilometrejä kertyi 32, mikä on enemmän kuin millään viikolla aikaisemmin.

Sittenkin!

Huh, onneksi varvasrikko osoittautui huomattavasti vähäisemmäksi vaivaksi kuin aluksi pelästyin. Pystyin jo keskiviikkona tekemään pienen lenkin, kun turvotus oli laskenut ja kipu vähentynyt. Eilen pidin paussia, ja tänään hölköttelin parin tunnin lenkin järven jäällä. Oli ihan mahtavaa, aurinko paistoi ja jää kantoi loistavasti. Varvaskin alkoi vasta loppumetreillä muistutella itsestään. Tällaisia juoksuja ei varmasti satu montaa kevääseen. Ihan fiiliksissä!

Uudet lenkkarit tuntuvat sopivan jalkaan paremmin kuin hyvin, pidempikään lenkki ei tehnyt rakkoja tai muita vaivoja. Ja geelimömmö ei aiheuttanut enää välitöntä yrjöefektiä, niin että ehkä siihenkin voi ihminen tottua.

Varvasvaivoja

Tämä ei jumalauta voi olla totta...

Viikonloppuna jäi liikkuminen juhlimisen varjoon, ja maanantaina läksinkin uuden elämän aatoksin lenkkareiden ostoon. Vanhat olivat mielestäni vielä ihan kelvot, mutta ekalla kahden tunnin lenkillä olin saanut varpaiden päät niin kipeiksi, että pakko oli päätellä lenkkareiden olevan liian pienet. Urheilukaupan myyjä oli sitä sorttia, ettei siitä paljon hyötyä kenkien valinnassa ollut, mitä nyt nauhoja aukoi. Päädyinkin varmaan valintaan eli Asicsin Nimbuksiin, jotka edellisetkin olivat. Eikun kotiin ja intoa piukassa lenkille lähtöä tekemään. Siinä hötäkässä löin pikkuvarpaan täysillä oven pieleen, mutta ajattelin, että jos käyttäydyn kuin mitään ei olisi tapahtunut, ehkä kipu menee ohi. Lähdin siis kuitenkin lenkille, ja puolivälissä lenkkiä kipu varpaassa kävi niin pahaksi, että nilkuttelin takaisin kotiin.

Seuraavana päivänä kävin näyttämässä varvasta lekurille, joka tuumasi, että hoidetaan murtumana eli käytännössä ei voi tehdä muuta kuin särkylääkettä, kylmää ja mahdollisesti teipata kiinni viereiseen varpaaseen. Tarkkaa aikaa paranemiselle ei osanut ennustaa, mutta kehotti pitämään muutaman oireettoman päivän ennen lenkille lähtöä.

Joku on nyt selkeästi meikäläisen lenkkeilyä vastaan.

Paluu hölkkäkantaan

Hetken vielä kesti, ennen kuin sain liikkumisesta kiinni. Viime viikolla kävin pienen lenkin heittämässä ja toteamassa, että hengittäminen on haastavaa. Tällä viikolla on jo ollut normaalimpi meininki:
Ma: uinti 1500 m
Ti: juoksu 45 min
Ke: juoksu 30 min
To: juoksu 1 h 30 min

Jouduin nyt vetämäään harjoitukset ilman lepopäiviä, kun loppuviikko on täynnä jos jonkinlaista kissanristiäistä, niin että tuskin lenkkipolulle joutaa. "Juoksu" on tässä yhteydessä hiukan liioiteltu ilmaisu, lähinnä ponnekasta raahautumista se oli, ainakin alussa. Toisaalta tiistain lenkillä tuntui loppuajasta jo tosi hyvältä ja kepeältä meno. Lepopäivättömyys kostautui viimeisellä, pitkällä lenkillä - jalat tuntuivat aivan tönköiltä.

Pitkällä lenkillä mulla oli ensimmäistä kertaa mukana sellaista energiaa antavaa geelimömmöä ja vesipullo kans. Taitaa olla vinha perä siinä, että tuolla tavalla varustautuneena jaksaa paremmin. Tosin se geeli oli koostumukseltaan niin öklöttävää, että oksennus oli lähellä. Mutta paree vissiin totutella siihen, koska mieluummin juon vettä kuin urheilujuomia.

Lepotaukoni aikana oli asfaltti tullut paikka pakoin esiin, tämä toi ihan omanlaisensa kevätfiilistelyn lenkeille. Ja motivoi myös, koska olen talven lenkeillä miettinyt, että jatkan ainakin niin kauan, että pääsen lenkille valoisan aikaan ja saan nuuhkia alkavan kevään haisuja, mikä on parasta maailmassa. Niin että tähän en ainakaan tätä jätä!

Liikekannalla taas

Puolentoista viikon sairastelun päätteeksi sain vihdoin itseni liikkeelle. Juoksemaan en vielä arvannut, kun on sen verran yskää ja ilma on raa'ahko, mutta puolen tunnin uinti teki kyllä gutaa! Hulluksihan sitä ihminen tulee, jos ei saa liikkua.

Ehkä huomenna voisi yrittää kuntosalille ja viikonloppuna mahdollisesti lenkille...