On mahtunut ylämäkeä ja alamäkeä tähän viikkoon. Yksi highlighteista oli torstain luokkaretki, joka osui psykologisesti ja pedagogisesti oivalliseen saumaan - ilmassa oli selvästi havaittavaa turnausväsymystä opiskeluihin. Meidät lastattiin bussiin ja kyörättiin vajaan parin tunnin matka Malagasta pohjoiseen (ehkä). Ensimmäisenä kohteena oli entinen merenpohja, nykyinen vuori nimeltä Torcal de Antequera. Harmillisesti oli sattunut juuri tuohon aamupäivään ja juuri tuolle vuorelle outo sääilmiö, tuuli ja satoi taivaan täydeltä, joten näkyvyys oli kutakuinkin täysi nolla. Sen verran pisaroiden välistä erikoisia kivimuodostelmia näkyi, että nuo maisemat täytyy ilman muuta mennä katsastamaan selkeällä säällä uudemman kerran.
Olin varta vasten hankkinut patikoimistarkoitukseen paikallisesta urheiluhalpisliikkeestä uudet lenkkarit, joista paljastui jännittävä ominaisuus: ne eivät pidä lainkaan sateella! Siis haloo, mitä tekee kengillä, joilla ei pysy pystyssä? Muutenkin ottaa pattiin esineet, jotka voivat olla muuten ihan hyvännäköisiä ja kivoja, mutta feilaavat siinä, mihin ne on tarkoitettu, kuten radio, joka hukkaa kanavat, pyörä, joka on liian raskas poljettavaksi, munaleikkuri, joka muussaa munan... listaahan voisi jatkaa vaikka loputtomiin. Mahtaa olla raskasta näiden tuotteiden suunnittelijoilla herätä aamuisin itsensä kanssa.
Vuorelta laskeuduimme kauniiseen Nerjan kaupunkiin ja sen matkailuvalttiin, vaaaaltavaan tippukiviluolaan. Luolan kiertely sai mittasuhteet asettumaan taas kohilleen – jos kahdeksan kuukautta tuntuu jonain heikkona hetkenä pitkältä ajalta, voi viettää tovin pohdiskelemalla luolan syntyhistoriaa. Kovin monimuotoisia olivat luonnon muovaamat taideteokset. Köyhemmälläkin mielikuvituksella varustettu näki helposti silmissänsä örkkien kotiluolan tai muinaisten sankarillisten taisteluiden areenan.
Sää oli luolasta noustessamme normalisoitunut, ja kenttälounas nautittiin aurinkoiselle välimerelle ”Euroopan parvekkeelta” tiiraillen. Kotimatkalla poikkesimme viehättävässä Frigilianan kylässä, jota eivät ole turistilaumat vielä löytäneet. Kapeilla kujilla vallitsi unelias tunnelma, ja on vaikea kuvitella osuvampaa kohdetta romantillisen viikonlopun viettoon, jos kekä sellaista suunnittelee.
Perjantaina oli synttärivuorossa janakkalan poika, joka täytti 24 vuotta. Meitä kurssilaisiahan on 32 ja viivymme Espanjassa suunnilleen 32 viikkoa, mikä tarkoittaa synttärkemuja joka viikolle. Onneksi kämppiksen ja mun synttärit osuvat muutaman päivän sisään, tulee yksi vapaaviikko... Koska tämänkertainen sankari on oikea perussuomalainen perusmies, juhlittiin suomi-teemalla kera lihapullien, HK:n sinisen, Auran sinapin, pannarin ja sen sellaisen.
Viikon toinen kohokohta sattui sunnuntaille, kun osallistuin elämäni ensimmäiseen juoksukisaan, Malagan kymppiin. Kurssikaveri sai sinne hullutettua (itse teki oharit), vaikka olen aina ollut moisia massatapahtumia vastaan. Alku oli vähän nihkeä, kun en muistanut kellojen siirtoa talviaikaan ja olin juna-asemalla tuntia liian aikaisin. Mulle käy tämä joka jumalan vuosi - vaikka siitä kuinka puhuttaisiin, palloilen aina jossakin liian aikaisin tai liian myöhään. Sikäli hyvä oli kuitenkin tämä erhe, kun huomasin, ettei se myöhempi juna kuljekaan sunnuntaisin, niin ettemme olisi paikalle oikeastaan ehtineet ilman aamun varhaistusta. Neljä meitä sitten lopulta pääsi kisapaikalle, ja sen verran vauhdikkaita nuorisoliittolaisia olivat muut, että oli pakko nielaista kilpailuviettinsä ja lähteä vaan fiilistelemään muun porukan mukana. No, katsoin sentään, että vain 14 vuotta nuorempi D. ei hävinnyt näkyvistä, kiristin lopussa ohi ja tulin rinnan mitan edellä maaliin ;)
Väittivät, että kymmenentuhatta osallistujaa olisi tapahtumassa ollut. Yllättäen olikin helkkarin hauska juosta väkijoukon mukana, ja kiva oli katsella malagalaisia maisemia, puistoja, katuja ja taloja, ja malagalaisia malagalaisia ja niiden hikisiä selkiä. Juoksu kulki kepoisasti ja matka loppui suorastaan kesken. Matkanteko kesti tunnin ja puoli minuuttia, eikä tuntunut kertaakaan pahalta. Tähän olin enemmän kuin tyytyväinen, kun vielä takana on pientä flunssailua ja jälleen kerran valvottu yö. Ihan suotta olen tuollaisiakin tapahtumia vältellyt, lisää näitä!
Myös viikon antikliimaksi osui sunnuntaille. Tulin huolellisesti putsatuksi uintireissulla, kaik män mitä mukana oli, ja sen myötä viimeinenkin luotto ihmiskuntaan. Läksin siis juoksun jälkeen rantsuun huuhtomaan urheiluhikiä meren aaltoihin, ja heti ekan uintikerran aikana oli laukku hävinnyt. Sinne meni avaimet, iPodit, puhelimet, vaatteet, arskat, kasa suomalaista laatukirjallisuutta mukaan lukien päiväkirja (sorppa P. & R., mustakantinen kirja kaikkine salaisuuksineen on iäksi poissa) ja nippu kortteja, joita olin ajatellut kirjoitella (ymmärtänette kaikki te, jotka ette nyt saa korttia). Onneksi lompakko ei ollut mukana, kun olin liian laiska palatakseni sitä ovelta hakemaan. Hyvä hässäkkkä siitä saatiin avuliaiden espanjalaisten kanssa rannassa aikaiseksi, mutta mennyttä mikä mennyttä. Onneksi kämppis oli kotona enkä joutunut siis taivasalle, vaikka siinä portilla pyyhe ympärilläni vartoillessani muistutin aika lailla sitä sarjakuvista tuttua hahmoa, jolla on pokeripöydän jäljiltä pelkkä tynnyri asusteenaan.
Herää tietysti kysymys, oliko pakko kaikki kamat sinne rantaan raahata, vaikka noista varkaista aina varoitellaan. Oli kai, sillähän siitä päästiin koko roskasta kerralla. Mitään maallista omaisuutta ei kyllä kannata keräillä, sitä enemmän risoo mitä enemmän katoaa. Taidankin alkaa sellaiseksi jumalan lampaaksi vai mitä ne on, kuljeskelen vaan alasti ympäriinsä, eipähän ole mitään vietävää. Mulla sentään lähti vaan tavaraa – kurssikaverin koira oli yli vuorokauden hävöksissä pudottuaan johonkin railoon, ja voin vaan kuvitella tunnelmaa, kun on koirakamuansa pitkin yötä etsinyt. Hyvin päättyi onneksi se, jotkut ihmiset olivat koiran uikutuksen kuulleet ja palokunta sai hakattua reiän seinään ja sitä kautta pahoin pelästyneen hurtakkeen ihmisten ilmoille.
Jostain syystä olen palannut aatoksiin, joita tuli paljon pohdiskeltua isukin kuoleman aikoihin. Hän oli niin sanottu sitku-mies viimeisen päälle. Kaiken kivan oli määrä tapahtua sitku jäädään eläkkeelle, sitku jokin harmi on takana päin, sitku on parempi hetki. Hautauspastori lisäsi tähän luonnehdintaan vielä mutku-meriselitykset: kun sitkussa mainittu hetki on käsillä, löytyy aina mutkuja, jotka estävät toimeen tarttumisen.
Tuli näissä mietteissä mieleen, että ihmisillä on monia eri tasoisia haaveita ja suunnitelmia, eikä niitä pitäisi keskenään sekoittaa. On koko elämän kokoisia unelmia, joita ei ajatella arkisin, mutta jotka kuitenkin taustalla vaikuttavat ja oikeastaan kertovat paljon siitä, mitä ihminen arvostaa. Sitten on sellaisia suunnitelmia ja toiveita, joihin tartutaan, kun halutaan tehdä elämästä oman näköinen ja tuntuinen, ja jos ei tartuta, joudutaan ajopuutunnelmaan. Ja sitten on vielä niitä unelmia ja aikomuksia, joihin kyllä suhtaudutaan tosissaan, mutta joiden ei välttämättä ole määräkään toteutua – niiden tehtävä on pitää ihminen lämpimänä ja mieli virkeänä. Nämä jos mennään sotkemaan, tulee ahdistus ja tuska ja rintalastan (os. Sternum) taakse puserrus, kun ei saatu tuotakaan tehdyksi vaikka aikomus oli, tai tuli noinkin hutvaistua, vaikkei se ollut yhtään sellaista kuin piti. No, sotkeutuvathan ne kumminkin, mutta jos ei puserrus pääsisi jumiksi asti kehittymään, kun siihen ei taida klassisen hieronnan otteillakaan yltää.
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
maanantai 19. lokakuuta 2009
Nettiä ja opiskelua räkä poskella
No mutta, tapahtuikin yllättävä ja äkkinäinen käänne: kosminen lottopallo oli arponut meidät olemaan sitä mieltä, että langaton verkko on meille oikea ratkaisu, ja tämän vankkumattoman mielipiteen vallassa askelsimme tiedustelemaan vuokranvälittäjältämme vuokraemännän numeroa, jotta voisimme häntä alkaa hätyyttämään. Ihana ihana Rudi toimistossa kuitenkin tokaisi, että älkää nyt olko hassuja, jos tahdotte toimivan netin niin ADSL sen olla pitää (naapuripöydästä joku huuteli mokkulaa). Hän tarjoutui myös asian hoitamaan, vaikkei kaiketikaan siitä mitään itse hyötynyt siitä päätellen, että firman saimme ihan itse valita. Koska olimme jo lopen kyllästyneitä kaikkeen kyselemiseen ja vertailuun, päätimme sitten ottaa siltä puhelinliittymäfirmalta koko höskän, ettei tarvitsisi moneen paikkaan soitella – ja saahan siitä ne smokkimiehetkin liittymän kylkiäisinä.
Rudi otti ja soitti perjantai-iltapäivänä firmaan noin puolen tunnin puhelun. Kurssikavereille kun tästä kerroimme, he olivat, että juu, heille oli sanottu että more or less one week, ja kahden ja puolen viikon päästä oli tullut liittymää asentamaan pepe, joka oli valitellut, että on viiden sentin paksuinen nivaska nettiänsä odottavien ihmisten yhteystietoja. Siihen suhteutettuna hämmästys oli vallan suuri, kun lauantaiaamupäivänä Rudi soittaa, että nyt olisi asentaja tulossa, ollaanko sitä kotona. Sekä H että minä olimme flunssan hämärtäminä, ja ihan jouduttiin toisiltamme kyselemään, että näetkös sinäkin tuon lauleskellen ulos ja sisään ramppaavan miehen, joka puuhailee meidän olohuoneessa.
Nyt on sitten netti. Mietimme tarinan opetusta, ja se lienee se, että ei tosiaankaan kannata mistään stressiä itselleen kerätä. Asiat vaan tuntuvat järjestyvän, tavalla tai toisella, riippumatta siitä, kuinka paljon niistä huolta kantaa. Juhlistimme netin saapumista taloon sillä, että istuimme lauantai-illan aallonmurtajalla tyrskyjä ihmettelemässä. Meri on yhtä hypnoottinen kuin nuotio, sitä voisi tuijotella loputtomiin. Ainakin se pätkii netit ja telsut 6-0!
Viikonloppu meni muuten enemmän tai vähemmän flunssaa potiessa ja maanantain tasokokeeseen lueskellessa. Perjantaina juhlimme kurssikaverin 57-vuotissynttäreitä syömällä Wok-nimisessä buffet-ravintolassa. Lahjoimme sankaria pimeässä loistavalla luurangolla, tuntui pitävän. Hassua, mutta on sattunut kämppikseksi samanlaiset ruokailutottumukset omaava henkilö: asenne on kummallakin, että kaverille ei jätetä. Meidän kaltaisillemme ihmisille paikka, jossa saa syödä niin paljon kuin napa vetää, on silkkaa murhaa, ja poistuimmekin ruokapaikasta kaksin kerroin suoraan nukkumaan.
Sunnuntaina nousimme samaan aikaan auringon kanssa ja läksimme tarpomaan läheisillä kukkuloilla sijaitsevaan Mijaksen kylään. Tarkoitus oli lähteä matkaan suomalaisten eläkeläisten ryhmässä ja suorittaa samalla suoramarkkinointia alkavista oppilashieronnoista, mutta emme sitten siihen porukkaan ehtineet. Reitti kuitenkin löytyi ikkunasta ohjeita huutelevan mummelin avustuksella ja osuimme kylään omin avuin. Helkkarinmoiset ylämäet piti kiivetä, mikä ei flunssaisena ollut ihan pelkkää nautintoa... Kylään kun saavuimme, iski totaalinen uupumus ja hermot olivat niin kireällä, että hyvä ettei muutama kapeilla kujilla hälisevä brittituristi päässyt hengestään. Viehättävä pikkukylä ja komeat maisemat, mutta hetki oli kaikkea muuta kuin otollinen.
Ei ollut tosiaan viksu veto kipeänä lähteä kukkuloille kinkkaamaan. Loppupäivän oli tosi kurja olo enkä pystynyt oikein muuhun kuin kirjat kainalossa lepäilemään. Fyysisesti huonon olon täydensivät vielä mukavasti motivaatiopula, hiipivä ikävän tunne ja koko hierontahankkeen mielekkyyden kyseenalaistaminen. Näköjään ei kunnon sunnuntaiahdistuksia pääse pakoon edes aurinkorannikolla.
Maanantaina pidettiin hierojakokelaille tasonmittauskoe, jonka tarkoitus oli varmistaa, että meidät uskaltaa päästää oikeita ihmisiäkin hieromaan. Siihen kuului teoriaosuus, jossa piti yskäistä paperille lähestulkoon kaikki, mitä tähän asti on oppinut anatomiasta, hierontaotteista, ergonomiasta, hieronnan kontraindikaatioista – kaikesta. Lisäksi pidettiin käytännön osuus, jossa kaikki vuorollaan suorittivat jonkin kuvitteellisen asiakashieronnan. Suoraan sanottuna oli kyllä yhtä tyhjän kanssa tuo, ei siitä ainakaan sellainen olo tullut, että nythän sitä sitten osaa. Mutta onneksi tässä ei olla mihinkään aivokirurgiaan ryhtymässä näiden oppien perusteella (ja jos aivokirurgeilla on samanlainen olo omaa työtään aloitellessaan, en halua tietää siitä).
Olen nyt kolmen viikon aikana oppinut enemmän ihmisruumiista kuin koko tähänastisen elämäni aikana yhteensä. Kovalevy alkaa olla täynnä ja pänttääminen saisi jo hetkeksi riittää. Toivottavasti ennakkotieto, että teorian tankkaaminen helpottaa työharjoittelun alkaessa, pitää myös paikkansa. Nyt vietän ainakin pienen siestan - ennen kuin alan kaivaa tietoa sepelvaltimotaudista, uuh...
Rudi otti ja soitti perjantai-iltapäivänä firmaan noin puolen tunnin puhelun. Kurssikavereille kun tästä kerroimme, he olivat, että juu, heille oli sanottu että more or less one week, ja kahden ja puolen viikon päästä oli tullut liittymää asentamaan pepe, joka oli valitellut, että on viiden sentin paksuinen nivaska nettiänsä odottavien ihmisten yhteystietoja. Siihen suhteutettuna hämmästys oli vallan suuri, kun lauantaiaamupäivänä Rudi soittaa, että nyt olisi asentaja tulossa, ollaanko sitä kotona. Sekä H että minä olimme flunssan hämärtäminä, ja ihan jouduttiin toisiltamme kyselemään, että näetkös sinäkin tuon lauleskellen ulos ja sisään ramppaavan miehen, joka puuhailee meidän olohuoneessa.
Nyt on sitten netti. Mietimme tarinan opetusta, ja se lienee se, että ei tosiaankaan kannata mistään stressiä itselleen kerätä. Asiat vaan tuntuvat järjestyvän, tavalla tai toisella, riippumatta siitä, kuinka paljon niistä huolta kantaa. Juhlistimme netin saapumista taloon sillä, että istuimme lauantai-illan aallonmurtajalla tyrskyjä ihmettelemässä. Meri on yhtä hypnoottinen kuin nuotio, sitä voisi tuijotella loputtomiin. Ainakin se pätkii netit ja telsut 6-0!
Viikonloppu meni muuten enemmän tai vähemmän flunssaa potiessa ja maanantain tasokokeeseen lueskellessa. Perjantaina juhlimme kurssikaverin 57-vuotissynttäreitä syömällä Wok-nimisessä buffet-ravintolassa. Lahjoimme sankaria pimeässä loistavalla luurangolla, tuntui pitävän. Hassua, mutta on sattunut kämppikseksi samanlaiset ruokailutottumukset omaava henkilö: asenne on kummallakin, että kaverille ei jätetä. Meidän kaltaisillemme ihmisille paikka, jossa saa syödä niin paljon kuin napa vetää, on silkkaa murhaa, ja poistuimmekin ruokapaikasta kaksin kerroin suoraan nukkumaan.
Sunnuntaina nousimme samaan aikaan auringon kanssa ja läksimme tarpomaan läheisillä kukkuloilla sijaitsevaan Mijaksen kylään. Tarkoitus oli lähteä matkaan suomalaisten eläkeläisten ryhmässä ja suorittaa samalla suoramarkkinointia alkavista oppilashieronnoista, mutta emme sitten siihen porukkaan ehtineet. Reitti kuitenkin löytyi ikkunasta ohjeita huutelevan mummelin avustuksella ja osuimme kylään omin avuin. Helkkarinmoiset ylämäet piti kiivetä, mikä ei flunssaisena ollut ihan pelkkää nautintoa... Kylään kun saavuimme, iski totaalinen uupumus ja hermot olivat niin kireällä, että hyvä ettei muutama kapeilla kujilla hälisevä brittituristi päässyt hengestään. Viehättävä pikkukylä ja komeat maisemat, mutta hetki oli kaikkea muuta kuin otollinen.
Ei ollut tosiaan viksu veto kipeänä lähteä kukkuloille kinkkaamaan. Loppupäivän oli tosi kurja olo enkä pystynyt oikein muuhun kuin kirjat kainalossa lepäilemään. Fyysisesti huonon olon täydensivät vielä mukavasti motivaatiopula, hiipivä ikävän tunne ja koko hierontahankkeen mielekkyyden kyseenalaistaminen. Näköjään ei kunnon sunnuntaiahdistuksia pääse pakoon edes aurinkorannikolla.
Maanantaina pidettiin hierojakokelaille tasonmittauskoe, jonka tarkoitus oli varmistaa, että meidät uskaltaa päästää oikeita ihmisiäkin hieromaan. Siihen kuului teoriaosuus, jossa piti yskäistä paperille lähestulkoon kaikki, mitä tähän asti on oppinut anatomiasta, hierontaotteista, ergonomiasta, hieronnan kontraindikaatioista – kaikesta. Lisäksi pidettiin käytännön osuus, jossa kaikki vuorollaan suorittivat jonkin kuvitteellisen asiakashieronnan. Suoraan sanottuna oli kyllä yhtä tyhjän kanssa tuo, ei siitä ainakaan sellainen olo tullut, että nythän sitä sitten osaa. Mutta onneksi tässä ei olla mihinkään aivokirurgiaan ryhtymässä näiden oppien perusteella (ja jos aivokirurgeilla on samanlainen olo omaa työtään aloitellessaan, en halua tietää siitä).
Olen nyt kolmen viikon aikana oppinut enemmän ihmisruumiista kuin koko tähänastisen elämäni aikana yhteensä. Kovalevy alkaa olla täynnä ja pänttääminen saisi jo hetkeksi riittää. Toivottavasti ennakkotieto, että teorian tankkaaminen helpottaa työharjoittelun alkaessa, pitää myös paikkansa. Nyt vietän ainakin pienen siestan - ennen kuin alan kaivaa tietoa sepelvaltimotaudista, uuh...
perjantai 16. lokakuuta 2009
Nettikaupoilla kafkan luona
Meidän netinhankintapyrkimyksissämme alkavat olla jo farssin ainekset kasassa. Nettiliittymien kenttä on Espanjassa äärimmäisen kirjava ja sekava, tämä kävi ilmi jo heti kättelyssä. Aiheesta kuulee jos jonkinmoista kauhutarinaa, joten päätimme kämppiksen kanssa, että odottelemme suosiolla hetken aikaa ja katsomme, mihin ratkaisuun muut päätyvät, ennen kuin teemme asialle mitään. Ihmiset kertoivat nettiasioiden laahaavan perässä valovuosia esim. Suomeen verrattuna ja kauppiaiden pääasiallisena tarkoituksena olevan rahojen huijaamisen asiakkaalta härskisti ja keinoja kaihtamatta.
Kurssilaisista jotkut onnistuivat itselleen netin hankkimaan tai ainakin prosessin laittamaan alulle, joten mekin sitten tartuimme toimeen. Nyt olemme saaneet selville seuraavaa, mihin meni useita, ja tarkoitan todella useita, päiviä ja vierailuja nettifirmoissa:
Tarjolla on kolme eri ratkaisua. Ensimmäinen ja ilmeisesti paras ratkaisu on samanlainen ADSL-liittymä kuin Suomessakin. Tähän tarvitaan puhelinliittymä, joka vaatii asennuksen/kytkennän/aktivoinnin, jonkun näistä tai kaikki, mikä maksaa tietyn summan, ellei satu olemaan tarjouksessa ja ilmainen. Puhelinliittymän voi avata vain yksi firma, tai ehkä kaksi, maksimissaan kolme. Liittymä maksaa tietyn summan kuussa + verot 16 %, mitä ei useinkaan mainita. Sitten tarvitaan modeemi tai joku muu vempele, joka on useimmiten ilmainen, jos ei sitten maksa jotakin. Lisäksi on oltava vielä varsinainen ADSL-liittymä, jonka voi ottaa eri firmalta kuin puhelinliittymän, ja usein näin kannattaa tehdäkin, ehkä, koska voi saada halvemmalla, ja puhelinliittymäfirma on kaikkein kallein, mahdollisesti, ja pyrkii ainakin viemään kaikki rahasi vielä pitkään liittymästä luopumisen jälkeenkin. Joka tapauksessa liittymässä maksetaan erikseen ADSL-liittymästä ja puhelinliittymästä.
Toinen ratkaisu on langaton verkko, joka joko näkyy asunnossasi tai sitten ei näy. Jos näkyy, voit tiettyä summaa vastaan ostaa verkkoon käyttöaikaa vaikka naapurin mummolta tai joltakulta muulta, jonka tukiaseman kautta verkko näkyy. Jos ei näy, tarvitset tukiaseman, joka maksaa 175 euroa ja jonka asennukseen tarvitaan lupa vuokranantajaltasi, joka useimmiten ei vastaa lainkaan puhelimeen ja on siis mahdoton tavoittaa. Jos onnistut tavoittamaan vuokranantajan ja saamaan tukiaseman, voit käyttää langatonta verkkoa kolmenkympin kuukausihintaan, mikäli se sattuu pysymään pystyssä – kuulemma kaksi suurinta firmaa on juuri mennyt nurin, ihmiset eivät enää pääse verkkoon ja ovat siis maksaneet tyhjästä.
Kolmas ratkaisu on hemmetin mokkula. Niitä on lukuisia ja taas lukuisia erilaisia vaihtoehtoja, karkeasti ne voi jakaa käyttömaksuisiin ja kiinteäkustannuksisiin. Ensimmäisissä maksetaan vain käytetystä ajasta, toisessa saa käyttää nettiä periaatteessa rajattomasti kuussa, paitsi voi siinä olla joku gigarajoitus latausten määrälle. Mokkuloita saa sekä prepaid-tyyppisinä että jälkikäteen veloitettavina. Kuuleman mukaan tämä vaihtoehto on hitain ja epäluotettavin, ja tätä tarjoavat kaikki kauppiaat koko ajan ja kyllästymiseen saakka – yrität ostaa mitä vain, tarjolla on kuitenkin aina mokkula. Laskelmiemme mukaan halvinkin mokkulavaihtoehto on ainakin kaksi kertaa muita vaihtiksia kalliimpi, jos taloudessa on enemmän kuin yksi nettiä käyttävä henkilö, halvimmillaan kahdelta ihmisiltä noin 90 euroa kuussa.
Pääsääntöisesti tarjolla olevat sopimukset ADSL-liittymiin tehdään vain ja automaattisesti vähintään vuodeksi, mutta useimmiten 18-24 kuukaudeksi, ja maksat koko tästä ajasta, vaikka tarvitsisit netin vain kuukaudeksi. Jotkut firmat tarjoavat vaihtoehtoa, jossa sopimuksen voi katkaista, mutta sitten joutuu maksamaan rangaistukseksi tästä epäluotettavasta asiakkuudesta tietyn sakkomaksun. Koska puhelinliittymäfirmalla on (ainakin melkein) monopoli, se on kuuleman mukaan kaikkein pahin, ja saattaa viedä rahasi vielä kuukausia sen jälkeenkin, kun olet nettiä lakannut käyttämästä. Niin, siis liittymäähän ei tietenkään voi avata ennen kuin on tili espanjalaisessa pankissa, koska laskutus perustuu suoraveloitukseen. Tiliasian saimme hoidettua jo hyvissä ajoin, joten kaikki on sikäli valmiina ryöväystä varten.
Olemme kiertäneet näitä vaihtoehtoja kartoittamassa useissa liittymiä tarjoavissa firmoissa, joista jokainen on haukkunut edellisen tarjoajan valehtelijaksi. Tänne aukesi myös suomalainen palveluntarjoaja, ja koska kielimuuri tässä asiassa on olemassa ilman espanjaakin, olemme mekin vierailleet ahkerasti heidän pakeillaan. (Muutenkin olen huomannut suomalaisten olevan täällä vähän kuin lestadiolaisten: ostetaan mieluummin meikäläisiltä, jos saadaan.) Yhteisestä äidinkielestä huolimatta tässä firmassa ei olla pystytty sen paremmin kuin muuallakaan näitä vaihtoehtoja selventämään, ja loppuviimeksi hekin ovat työntämässä sitä perhanan mokkulaa kouraan.
Suomalaisfirman markkinointi perustuu lähinnä muiden firmojen haukkumiseen ja pelotteluun mitä karmivimmilla seurauksilla, jos palvelun muualta ottaa. Kaiken huipuksi he selittivät vakavalla naamalla ”smokkimiehistä”, jotka pannaan perään, jos lakkauttaa nettisopimuksen ennen aikojaan. Kysyimme, että ihanko Suomeen asti arvelevat smokkimiesten saapuvan, johon he, että kyllä kyllä, perässä pysyvät, minne ikinä menet, ja tekevät elämästäsi helvetin. Tämän jälkeen vietimmekin päivän huvittelemalla ajatuksilla siitä, minne kaikkialle (toivon mukaan komeat) smokkimiehet viemme: minä otan omani ainakin rinkan kantajaksi korpivaellukselle, Rajaportille aion viedä ja mustaamakkaraa tarjota, ja tandem-laskuvarjohyppy on ilman muuta ohjelmassa.
Tyypillisen nettiostospäivämme juoni kulkee suunnilleen kuten eilen: Olemme edellisen päivän kierrokselta oivaltaneet jonkin yksityiskohdan, ja mielestämme osaamme nyt kysyä oikeat kysymykset ja tehdä ratkaisun sen pohjalta. Lähdemme koulusta ja vahvistamme itseämme tapas-baarissa, minkä jälkeen marssimme täynnä tarmoa suomalaisfirmaan. Siellä esitämme ensimmäisen kysymyksen, ja meille tarjotaan mokkulaa, jonka torjumme. Saamme vastaukset, jotka uskomme ymmärtävämme. Jos hyvin käy, tässä vaiheessa kaikki näyttää vielä valoisalta, ja jatkamme matkaa seuraavaan paikkaan, joko hankkimaan puhelinliittymää tai ottamaan yhteyttä vuokraemäntään, riippuen kyseisenä päivänä parhaalta kuulostavasta vaihtoehdosta. (Usein ei kuitenkaan käy hyvin, vaan poistumme jo tässä vaiheessa häntä koipien välissä ja pää sekaisin kotiin lohduttamaan itseämme paahtovanukkaalla.)
Seuraavassa paikassa suomalaisfirma haukutaan valehtelusta ja tarjotaan jotain muuta vaihtoehtoa, joka totta vie tässä vaiheessa kuulostaakin paremmalta (kun olemme ensin torjuneet mokkulan). Koska kuitenkin tämä uusi vaihtoehtokin vaati vertailua muihin, siirrymme seuraavaan firmaan, jossa edellisen firman haukkumisen jälkeen meille tarjotaan ensin mokkulaa, jonka torjumme, ja sitten luvataan tämän viikon lopulla, viimeistään ensi viikolla, tulevan uskomattoman upean nettiratkaisun, jonka saattaa saada myös meidän asuntoomme. Annamme yhteystietomme ja meille luvataan soittaa.
Tässä vaiheessa ryhti on jo huomattavasti kumarampi kuin lähtöruudussa. Kotimatkalla poikkeamme kuitenkin vielä viimeisillä voimillamme johonkin firmaan, jossa myyjä torjuu kaikki muut vaihtoehdot täysin mahdottomina ja alkaa espanjanenglannillaan kaupitella meille mokkulaa, vieläpä oikeasti tuolla sanalla, puhe kuulostaa suunnilleen tältä: ”hethethethethethet mokula hethethethethethet mokkula hethethethethethethet mokkula”. Epäuskoisina poistumme paikalta, kuuliksääkin että se sano mokkula, ei helvetti, täällä ei varmaan voi ees maitoa ostaa ilman että joku tulee sen sijaan tyrkyttään mokkulaa.
Näin... to be continued... Tänään pidämme mokkulavapaan päivän ja tartumme toimeen taas ensi viikolla. Tai sitten toteamme niin kuin moneen muuhunkin asiaan, että olkoot perkele... Kuka sitä nettiä oikeastaan kaipaa?
Kurssilaisista jotkut onnistuivat itselleen netin hankkimaan tai ainakin prosessin laittamaan alulle, joten mekin sitten tartuimme toimeen. Nyt olemme saaneet selville seuraavaa, mihin meni useita, ja tarkoitan todella useita, päiviä ja vierailuja nettifirmoissa:
Tarjolla on kolme eri ratkaisua. Ensimmäinen ja ilmeisesti paras ratkaisu on samanlainen ADSL-liittymä kuin Suomessakin. Tähän tarvitaan puhelinliittymä, joka vaatii asennuksen/kytkennän/aktivoinnin, jonkun näistä tai kaikki, mikä maksaa tietyn summan, ellei satu olemaan tarjouksessa ja ilmainen. Puhelinliittymän voi avata vain yksi firma, tai ehkä kaksi, maksimissaan kolme. Liittymä maksaa tietyn summan kuussa + verot 16 %, mitä ei useinkaan mainita. Sitten tarvitaan modeemi tai joku muu vempele, joka on useimmiten ilmainen, jos ei sitten maksa jotakin. Lisäksi on oltava vielä varsinainen ADSL-liittymä, jonka voi ottaa eri firmalta kuin puhelinliittymän, ja usein näin kannattaa tehdäkin, ehkä, koska voi saada halvemmalla, ja puhelinliittymäfirma on kaikkein kallein, mahdollisesti, ja pyrkii ainakin viemään kaikki rahasi vielä pitkään liittymästä luopumisen jälkeenkin. Joka tapauksessa liittymässä maksetaan erikseen ADSL-liittymästä ja puhelinliittymästä.
Toinen ratkaisu on langaton verkko, joka joko näkyy asunnossasi tai sitten ei näy. Jos näkyy, voit tiettyä summaa vastaan ostaa verkkoon käyttöaikaa vaikka naapurin mummolta tai joltakulta muulta, jonka tukiaseman kautta verkko näkyy. Jos ei näy, tarvitset tukiaseman, joka maksaa 175 euroa ja jonka asennukseen tarvitaan lupa vuokranantajaltasi, joka useimmiten ei vastaa lainkaan puhelimeen ja on siis mahdoton tavoittaa. Jos onnistut tavoittamaan vuokranantajan ja saamaan tukiaseman, voit käyttää langatonta verkkoa kolmenkympin kuukausihintaan, mikäli se sattuu pysymään pystyssä – kuulemma kaksi suurinta firmaa on juuri mennyt nurin, ihmiset eivät enää pääse verkkoon ja ovat siis maksaneet tyhjästä.
Kolmas ratkaisu on hemmetin mokkula. Niitä on lukuisia ja taas lukuisia erilaisia vaihtoehtoja, karkeasti ne voi jakaa käyttömaksuisiin ja kiinteäkustannuksisiin. Ensimmäisissä maksetaan vain käytetystä ajasta, toisessa saa käyttää nettiä periaatteessa rajattomasti kuussa, paitsi voi siinä olla joku gigarajoitus latausten määrälle. Mokkuloita saa sekä prepaid-tyyppisinä että jälkikäteen veloitettavina. Kuuleman mukaan tämä vaihtoehto on hitain ja epäluotettavin, ja tätä tarjoavat kaikki kauppiaat koko ajan ja kyllästymiseen saakka – yrität ostaa mitä vain, tarjolla on kuitenkin aina mokkula. Laskelmiemme mukaan halvinkin mokkulavaihtoehto on ainakin kaksi kertaa muita vaihtiksia kalliimpi, jos taloudessa on enemmän kuin yksi nettiä käyttävä henkilö, halvimmillaan kahdelta ihmisiltä noin 90 euroa kuussa.
Pääsääntöisesti tarjolla olevat sopimukset ADSL-liittymiin tehdään vain ja automaattisesti vähintään vuodeksi, mutta useimmiten 18-24 kuukaudeksi, ja maksat koko tästä ajasta, vaikka tarvitsisit netin vain kuukaudeksi. Jotkut firmat tarjoavat vaihtoehtoa, jossa sopimuksen voi katkaista, mutta sitten joutuu maksamaan rangaistukseksi tästä epäluotettavasta asiakkuudesta tietyn sakkomaksun. Koska puhelinliittymäfirmalla on (ainakin melkein) monopoli, se on kuuleman mukaan kaikkein pahin, ja saattaa viedä rahasi vielä kuukausia sen jälkeenkin, kun olet nettiä lakannut käyttämästä. Niin, siis liittymäähän ei tietenkään voi avata ennen kuin on tili espanjalaisessa pankissa, koska laskutus perustuu suoraveloitukseen. Tiliasian saimme hoidettua jo hyvissä ajoin, joten kaikki on sikäli valmiina ryöväystä varten.
Olemme kiertäneet näitä vaihtoehtoja kartoittamassa useissa liittymiä tarjoavissa firmoissa, joista jokainen on haukkunut edellisen tarjoajan valehtelijaksi. Tänne aukesi myös suomalainen palveluntarjoaja, ja koska kielimuuri tässä asiassa on olemassa ilman espanjaakin, olemme mekin vierailleet ahkerasti heidän pakeillaan. (Muutenkin olen huomannut suomalaisten olevan täällä vähän kuin lestadiolaisten: ostetaan mieluummin meikäläisiltä, jos saadaan.) Yhteisestä äidinkielestä huolimatta tässä firmassa ei olla pystytty sen paremmin kuin muuallakaan näitä vaihtoehtoja selventämään, ja loppuviimeksi hekin ovat työntämässä sitä perhanan mokkulaa kouraan.
Suomalaisfirman markkinointi perustuu lähinnä muiden firmojen haukkumiseen ja pelotteluun mitä karmivimmilla seurauksilla, jos palvelun muualta ottaa. Kaiken huipuksi he selittivät vakavalla naamalla ”smokkimiehistä”, jotka pannaan perään, jos lakkauttaa nettisopimuksen ennen aikojaan. Kysyimme, että ihanko Suomeen asti arvelevat smokkimiesten saapuvan, johon he, että kyllä kyllä, perässä pysyvät, minne ikinä menet, ja tekevät elämästäsi helvetin. Tämän jälkeen vietimmekin päivän huvittelemalla ajatuksilla siitä, minne kaikkialle (toivon mukaan komeat) smokkimiehet viemme: minä otan omani ainakin rinkan kantajaksi korpivaellukselle, Rajaportille aion viedä ja mustaamakkaraa tarjota, ja tandem-laskuvarjohyppy on ilman muuta ohjelmassa.
Tyypillisen nettiostospäivämme juoni kulkee suunnilleen kuten eilen: Olemme edellisen päivän kierrokselta oivaltaneet jonkin yksityiskohdan, ja mielestämme osaamme nyt kysyä oikeat kysymykset ja tehdä ratkaisun sen pohjalta. Lähdemme koulusta ja vahvistamme itseämme tapas-baarissa, minkä jälkeen marssimme täynnä tarmoa suomalaisfirmaan. Siellä esitämme ensimmäisen kysymyksen, ja meille tarjotaan mokkulaa, jonka torjumme. Saamme vastaukset, jotka uskomme ymmärtävämme. Jos hyvin käy, tässä vaiheessa kaikki näyttää vielä valoisalta, ja jatkamme matkaa seuraavaan paikkaan, joko hankkimaan puhelinliittymää tai ottamaan yhteyttä vuokraemäntään, riippuen kyseisenä päivänä parhaalta kuulostavasta vaihtoehdosta. (Usein ei kuitenkaan käy hyvin, vaan poistumme jo tässä vaiheessa häntä koipien välissä ja pää sekaisin kotiin lohduttamaan itseämme paahtovanukkaalla.)
Seuraavassa paikassa suomalaisfirma haukutaan valehtelusta ja tarjotaan jotain muuta vaihtoehtoa, joka totta vie tässä vaiheessa kuulostaakin paremmalta (kun olemme ensin torjuneet mokkulan). Koska kuitenkin tämä uusi vaihtoehtokin vaati vertailua muihin, siirrymme seuraavaan firmaan, jossa edellisen firman haukkumisen jälkeen meille tarjotaan ensin mokkulaa, jonka torjumme, ja sitten luvataan tämän viikon lopulla, viimeistään ensi viikolla, tulevan uskomattoman upean nettiratkaisun, jonka saattaa saada myös meidän asuntoomme. Annamme yhteystietomme ja meille luvataan soittaa.
Tässä vaiheessa ryhti on jo huomattavasti kumarampi kuin lähtöruudussa. Kotimatkalla poikkeamme kuitenkin vielä viimeisillä voimillamme johonkin firmaan, jossa myyjä torjuu kaikki muut vaihtoehdot täysin mahdottomina ja alkaa espanjanenglannillaan kaupitella meille mokkulaa, vieläpä oikeasti tuolla sanalla, puhe kuulostaa suunnilleen tältä: ”hethethethethethet mokula hethethethethethet mokkula hethethethethethethet mokkula”. Epäuskoisina poistumme paikalta, kuuliksääkin että se sano mokkula, ei helvetti, täällä ei varmaan voi ees maitoa ostaa ilman että joku tulee sen sijaan tyrkyttään mokkulaa.
Näin... to be continued... Tänään pidämme mokkulavapaan päivän ja tartumme toimeen taas ensi viikolla. Tai sitten toteamme niin kuin moneen muuhunkin asiaan, että olkoot perkele... Kuka sitä nettiä oikeastaan kaipaa?
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Paluu tonnikalakantaan
Kuherruskuukausi täällä kesti parisen viikkoa, nyt huomaan elämän arkistuneen enkä ole enää jatkuvan lomaharhan vallassa. Tämä ei ole pelkästään huono asia, vaikka hetken aikaa kuvittelinkin olevani sydämeltäni niin lomalainen, että olen viimein löytänyt itselleni oikean tavan olla. No, olosuhteissa sinänsä ei vieläkään ole mittavia huononnuksia tapahtunut, lämpimät kelit jatkuvat eikä leppoisa ilmapiirikään ole mihinkään kadonnut. Ajatus on vaan siirtynyt enemmän arkisten asioiden toimittamiseen eikä viihtyminen ole enää päällimmäisenä mielessä.
Ilmiön huomaa myös ruokailuissa: kokkailimme jo kämppiksen kanssa kaikkien opiskelijaruokien kantaäitiä eli makaronitonnikalasötkötystä. Oli jäänyt sellainen kummallinen muistikuva, että se olisi jotenkin valjua ja mautonta, mutta joko muisto oli väärä tai sitten olen kehittynyt keittiössä, ruoka oli joka tapauksessa suorastaan herkullista. Mielipide voi tietysti vielä muuttua, jos se on pääasiallisena ravinnon lähteenä seuraavat kahdeksan kuukautta... Vaikka en usko, että tapas-baareja tulee vastaisuudessakaan kovin kaukaa kierrettyä. Niistä saa esimerkiksi mainioita ja täyttäviä salaattiannoksia euron kappalehintaan, joten ovat kyllä vakava kilpailija kämpillä kokkaamiselle.
Täällä loppui juuri viikon kestävä feria, jonka ajan koko kaupunki juhli hulluna yötä päivää. Keskiviikko ja maanantai olivat vapaapäiviä, paitsi meillä, höh. Täällä on sellainen erinomainen käytäntö, että jos jokin juhlapyhä osuu viikonlopulle, vapaapäivä siirtyy seuraavalle maanantaille. Ymmärtävät juhlien päälle, nämä. Viikonloppuna poikkesimme feria-alueella, kovasti oli kansaa juhlatunnelmissa. Musiikki soi kaikkialla, ihmiset tanssivat ja olivat pukeutuneet perinteisiin, kaunisiin asuihin. Olihan se mukavaa, mutta että viikon putkeen, huhhuh...
Naapuriin on muuttanut pitkälle yömyöhään möykkälöivä espanjalaisperhe, ja olemme nukkuneet H:n kanssa sen verran huonosti, että koulussa ollaan oltu kuin haudasta lomalla. Muuten päivät siellä sujuvat sutjakkaasti, ehkä vähän liiankin, kun ensi viikon jälkeen alkavat jo ”oikeat” asiakashieronnat, ja tuntuu, ettei osaa oikein mitään vielä. Hierominen on kyllä edelleen kivaa, mikä on tietysti älyttömän hyvä juttu, mutta jollain lailla se on aika kaukana siitä, minkä on tottunut hieronnaksi mieltämään. Ei ole siis minkäänlaista tatsia siihen, miten kauan aikaa minkäkin osasen hierontaan milläkin otteella tulisi käyttää – sillä seurauksella, että alkupään (ei siis ihmisen vaan hieronnan) lihakset tulevat käsittelyiksi hyvinkin huolella, kun taas loput pitää rääpiä läpi mitenkuten hiki hatussa. Kaipa tuo on niitä asioita, jotka napsahtelevat kohdilleen itsestään, kun kokemusta karttuu, mutta kun kaikki pitäisi tietysti osata heti! Nyt! Loistavasti!
Erääksi hieronnan määritelmäksi muuten annettiin seuraava: ”Hieronta on mekaanista ärsyttämistä tietyn reaktion aikaansaamiseksi.” Määhän olen luontainen hieroja, aina olen osannut ärsyttää tietyn reaktion saamiseksi aikaan!
Matkalaukkukin löysi tiensä perille tavarataxin kuljettamana, nyt iloitsen siis talvitakista ja villasukistani... Kaukaiselta tuntuu niiden tarve, mutta kuulemma talvikuukaudet saattavat olla hyvinkin koleita ja kylmiä täällä. Tosin lohduttelivat, että viime talvi oli niin huono, että on tilastollinen mahdottomuus, että myös seuraava olisi – jää nähtäväksi (meikäläisen tuurilla tulee metrinen hanki tai jotain). Laukussa saapuivat myös ainot, jotka ovat oivalliset hierontajalkineet. Koululla on tehokas ilmastointi ja porukkaa on jo ollutkin flunssassa, hyvä pitää varpaat lämpöisinä.
Lenkkareita olin oikeasti vähän odotellutkin, nyt pääsee laajentamaan hölkkäreviiriä rantaviivasta hieman laajemmalle. Muutaman kerran olen ehtinyt lenkillä käydä, mutta nyt pitää ottaa vähän huilia, kun ensimmäisen alaraajahieronnan seurauksena vasen reisi (musculus vastus lateralis) meni käyttökelvottomaksi. Myös kuntosali löytyi lähistöltä, niin että lihastreenillekään ei ole enää muita esteitä kuin pään sisäiset. Hierojallehan on tiettyä etua hyvästä lihaskunnosta, joten ehkäpä siellä tuleekin käytyä – oli sitä paitsi oikein kiva perinteinen punttisali, joskin helkkarin kuuma.
Ihmisillähän on tapana asettaa itselleen tavoitteita uusien ajanjaksojen aluksi. Tavoitteet kuulostavat jotenkin turhan juhlallisilta, mutta toivoisin näiden tähän kuvioon itsestään selvästi kuuluvien (uuden ammatin ja kielen opiskelu, matkustaminen...) lisäksi, että saisin kammettua itseni täällä fyysisesti ja henkisesti kohtuulliseen kondikseen. Haluaisin myös elää ilman ylimääräistä stressiä (jos eivät asiat järjesty tänään, ehkä ne järjestyvät huomenna...) ja vapaana kaiken sorttisista riippuvuuksista – niin kemiallisista, sosiaalisista kuin teknisistäkin. Tämän vihon viimeisen luulisi ainakin olevan helppoa kuin mikä: netin hankkiminen on niin hankalaa, että tokko sitä kevääseen mennessä saamme aikaiseksi!
Ilmiön huomaa myös ruokailuissa: kokkailimme jo kämppiksen kanssa kaikkien opiskelijaruokien kantaäitiä eli makaronitonnikalasötkötystä. Oli jäänyt sellainen kummallinen muistikuva, että se olisi jotenkin valjua ja mautonta, mutta joko muisto oli väärä tai sitten olen kehittynyt keittiössä, ruoka oli joka tapauksessa suorastaan herkullista. Mielipide voi tietysti vielä muuttua, jos se on pääasiallisena ravinnon lähteenä seuraavat kahdeksan kuukautta... Vaikka en usko, että tapas-baareja tulee vastaisuudessakaan kovin kaukaa kierrettyä. Niistä saa esimerkiksi mainioita ja täyttäviä salaattiannoksia euron kappalehintaan, joten ovat kyllä vakava kilpailija kämpillä kokkaamiselle.
Täällä loppui juuri viikon kestävä feria, jonka ajan koko kaupunki juhli hulluna yötä päivää. Keskiviikko ja maanantai olivat vapaapäiviä, paitsi meillä, höh. Täällä on sellainen erinomainen käytäntö, että jos jokin juhlapyhä osuu viikonlopulle, vapaapäivä siirtyy seuraavalle maanantaille. Ymmärtävät juhlien päälle, nämä. Viikonloppuna poikkesimme feria-alueella, kovasti oli kansaa juhlatunnelmissa. Musiikki soi kaikkialla, ihmiset tanssivat ja olivat pukeutuneet perinteisiin, kaunisiin asuihin. Olihan se mukavaa, mutta että viikon putkeen, huhhuh...
Naapuriin on muuttanut pitkälle yömyöhään möykkälöivä espanjalaisperhe, ja olemme nukkuneet H:n kanssa sen verran huonosti, että koulussa ollaan oltu kuin haudasta lomalla. Muuten päivät siellä sujuvat sutjakkaasti, ehkä vähän liiankin, kun ensi viikon jälkeen alkavat jo ”oikeat” asiakashieronnat, ja tuntuu, ettei osaa oikein mitään vielä. Hierominen on kyllä edelleen kivaa, mikä on tietysti älyttömän hyvä juttu, mutta jollain lailla se on aika kaukana siitä, minkä on tottunut hieronnaksi mieltämään. Ei ole siis minkäänlaista tatsia siihen, miten kauan aikaa minkäkin osasen hierontaan milläkin otteella tulisi käyttää – sillä seurauksella, että alkupään (ei siis ihmisen vaan hieronnan) lihakset tulevat käsittelyiksi hyvinkin huolella, kun taas loput pitää rääpiä läpi mitenkuten hiki hatussa. Kaipa tuo on niitä asioita, jotka napsahtelevat kohdilleen itsestään, kun kokemusta karttuu, mutta kun kaikki pitäisi tietysti osata heti! Nyt! Loistavasti!
Erääksi hieronnan määritelmäksi muuten annettiin seuraava: ”Hieronta on mekaanista ärsyttämistä tietyn reaktion aikaansaamiseksi.” Määhän olen luontainen hieroja, aina olen osannut ärsyttää tietyn reaktion saamiseksi aikaan!
Matkalaukkukin löysi tiensä perille tavarataxin kuljettamana, nyt iloitsen siis talvitakista ja villasukistani... Kaukaiselta tuntuu niiden tarve, mutta kuulemma talvikuukaudet saattavat olla hyvinkin koleita ja kylmiä täällä. Tosin lohduttelivat, että viime talvi oli niin huono, että on tilastollinen mahdottomuus, että myös seuraava olisi – jää nähtäväksi (meikäläisen tuurilla tulee metrinen hanki tai jotain). Laukussa saapuivat myös ainot, jotka ovat oivalliset hierontajalkineet. Koululla on tehokas ilmastointi ja porukkaa on jo ollutkin flunssassa, hyvä pitää varpaat lämpöisinä.
Lenkkareita olin oikeasti vähän odotellutkin, nyt pääsee laajentamaan hölkkäreviiriä rantaviivasta hieman laajemmalle. Muutaman kerran olen ehtinyt lenkillä käydä, mutta nyt pitää ottaa vähän huilia, kun ensimmäisen alaraajahieronnan seurauksena vasen reisi (musculus vastus lateralis) meni käyttökelvottomaksi. Myös kuntosali löytyi lähistöltä, niin että lihastreenillekään ei ole enää muita esteitä kuin pään sisäiset. Hierojallehan on tiettyä etua hyvästä lihaskunnosta, joten ehkäpä siellä tuleekin käytyä – oli sitä paitsi oikein kiva perinteinen punttisali, joskin helkkarin kuuma.
Ihmisillähän on tapana asettaa itselleen tavoitteita uusien ajanjaksojen aluksi. Tavoitteet kuulostavat jotenkin turhan juhlallisilta, mutta toivoisin näiden tähän kuvioon itsestään selvästi kuuluvien (uuden ammatin ja kielen opiskelu, matkustaminen...) lisäksi, että saisin kammettua itseni täällä fyysisesti ja henkisesti kohtuulliseen kondikseen. Haluaisin myös elää ilman ylimääräistä stressiä (jos eivät asiat järjesty tänään, ehkä ne järjestyvät huomenna...) ja vapaana kaiken sorttisista riippuvuuksista – niin kemiallisista, sosiaalisista kuin teknisistäkin. Tämän vihon viimeisen luulisi ainakin olevan helppoa kuin mikä: netin hankkiminen on niin hankalaa, että tokko sitä kevääseen mennessä saamme aikaiseksi!
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Hieronki!
No niin, nyt kun on pöly laskeutunut Aurinkorannikon yltä ja reilu viikko täällä oltu, voisi pari riviä tunnelmoida tähän mennessä tapahtuneella. Tilannehan on siis se, että meikätyttö viettää tulevan talven Espanjan Costa del solin Fuengirolassa urheiluhierojaksi opiskellen. Syitä, jotka tähän ratkaisuun johtivat, on moniaita, mutta päällimmäisenä kai vaikuttivat halu opetella jokin kädentaito ja myös pidempään jatkunut toive asumisesta ulkomailla.
Viikko sitten torstaina tänne siirryin Ryanair-avusteisesti, lennot Bremenin kautta Malagaan olivat suorastaan naurettavan halvat, laukkuineen kaikkineen 57 euroa. Tällä kertaa ei edes tullut mitään yllättäviä ylimääräisiä maksuja, vaikka lähellä oli – meinasimme jäädä kyydistä Bremenin kentälle, mutta ei siitä sen enempää... Matka sujui mukavasti Pispalasta tutun T:n seurassa, jonka sohvalla myös pötköttelin ensimmäisen yöni Espanjassa.
Perjantaina T:n ystävä, eläkkeellä oleva herrasmies ja aurinkorannikkoasumisen konkari J lähti ystävällisesti paikallisoppaaksi käytännön asioissa. Ensimmäisenä agendalla oli etsiä asunto. Kämmpikseksi löytyi samalta kurssilta tamperelainen H, joka myös oli jättänyt asunnon hankinnan paikan päälle. Kävimme katsomassa kolmea asuntoa, mutta valinnan vaikeutta ei ollut, yksi oli ylivoimaisesti ylitse muiden. Valitsimme kämpän läheltä rantaa, uudehkon talon kolmannesta kerroksesta meri- ja vuorinäkymin. Asunto on valoisa ja siisti, siinä on kaksi makuuhuonetta, keittiö, olkkari, tilava parveke, uima-allas alhaalla, iso kattoterassi... aika pirun kiva, siis!
Pääsimme muuttamaan heti samana iltana, mikä oli älyttömän hyvä juttu. Saimme myös hankittua itsellemme espanjalaiset puhelinliittymät ja hoidettua joitakin kauppa-asioita, kiitos T:n. Jotenkin kummallisesti asiat tuntuivat lutviutuvan kuin itsestään, kun Suomessa olisin moisia juttuja säätänyt ihan pipa kireenä. Ehkä täällä on sitten sen verran lämmin, ettei jaksa ressata.
H. vaikuttaa hyvältä kämppikseltä ja tolkun ihmiseltä nuoresta iästään (21 v.) huolimatta. Tuntuu, että meillä on suhteellisen samanlaiset käsitykset asumisen kannalta olennaisista asioista, kuten siisteydestä yms. Tosin aika alkumetreillä paljastui karmiva seikka: H. kannattaa Tapparaa! Vuokrasopimus oli kuitenkin tässä vaiheessa jo tehty, joten ei auttanut kuin viettää hetken vakava hiljaisuus tämän tiedon äärellä.
Viikonloppu meni muita kurssilaisia treffaillessa ja ympäri Fuengirolaa lampsiessa. Lähellä on lauantaisin vaaaaltavan suuri kirpputori, josta pidättäydyin ostamasta venäläistä sotilaskypärää ja astianpesuallasta, mutta hianot kengät ja parit byysat tarttuivat mukaan.
Maanantaina polkaistiin sitten koulu käyntiin. Koululle on noin puolen tunnin kävelymatka tästä, hyvän hien saa pintaan kun ylämäkeen sinne kinkkaa. Meitä on yhteensä 32 hierojaoppilasta, mukavan ja liikkuvaisen oloista sakkia pääsääntöisesti. Opettajia on 2,5: fysioterapeuttipariskunta sekä osa-aikaisena avustajana lisäksi koulun muutama vuosi sitten käynyt rouva. Suhteellisen nopeasti päästiin vauhtiin jo itse asiassakin eli käytännön harjoittelussa ja anatomian opiskelussa. Ensimmäinen vaikuttaa ekan viikon perusteella älyttömän kivalta (varsinkin harjoituskappaleena oleminen) ja jälkimmäinen kiinnostavalta mutta haastavalta.
Jonkinlaiset rutiinit tässä näemmä kehittyvät nopeasti. Koulupäivät kestävät puoli yhdeksästä puoli neljään. Sen jälkeen olen hoitanut käytännön asioita (vielä on nettiliittymä hoitamatta, tuntuu aivan ylivoimaisen vaikealta asialta täällä), lueskellut läksyjä, uinut Välimeressä ja harrastanut kevyttä liikuntaa, kuten rannalla paljain jaloin hölkkäämistä (lenkkarit ovat vieläkin matkalla) ja krav magaa. Krav magaan tuli lähdettyä, kun lajin opettaja kävi koululla varoittelemassa, että juuri meidän huudit on Fuengirolan vaarallisimpia seutuja liikkua yöllä yksin huppelissa... Viikonloppunahan meistä kumpikin tuli yksinään yöllä kotiin, ja aamulla iloittiin, että ”tosi turvallisen tuntuista seutua, yhtään ei tartte pelätä”... Arvio osui siis hiukan pieleen, ja nyt pitää reenata itsepuolustusta.
Perjantaina pidettiin kurssilaisten kanssa tapas-nyyttärit meidän kattoterassilla, josta on ehkä kaupungin reteimmät näkymät. Oikein oli leppoisaa, eikä kukaan edes tipahtanut katolta. Ehkä 15 pussia sipsejä jäi nyyttäreistä, niitä sitten pupelletaan kun opintotuki loppuu.
Olen tässä pohtinut vanhusten oikeutta kiroilla, värjätä tukkansa vaaleanpunaiseksi ja muutenkin käyttäytyä (täällä on aika paljon varttuneempaa väkeä, ehkä siitä moiset pohdinnat). Helposti tulee olettaneeksi tietyn ikäisten ihmisten toimivan jollakin tietyllä tavalla, ja jos tästä poiketaan, se herättää pahennusta, vaikkei vastaava puhe tai käytös jonkun muun taholta aiheuttaisi mitään reaktiota. Aika ikäviä mielestäni tällaiset oletukset, romukoppaan joutaisivat nämä ennakkoluulot. Käyttäytyköön kukin valitsemallaan tavalla ja olkoon v***u yhtä ruma taikka kaunis mummelin kuin teininkin suusta kuultuna.
Viikonloppua kohti vetäisi pirun kuumaksi täällä, varmaan 30 astetta on mittarissa ollut. Niinpä sitä ei olla mihinkään urotekoihin tässä ylletykään, lähinnä ihmisen osia opiskeltu hietikolla (kirjoista siis). Mutta toisaalta, sitä vartenhan tänne tultiinkin, joten asiat taitavat olla ihan mallillaan.
Lisäilen kuvastoa myöhemmin, tätä tämä nettipakoilaisuus teettää.
Viikko sitten torstaina tänne siirryin Ryanair-avusteisesti, lennot Bremenin kautta Malagaan olivat suorastaan naurettavan halvat, laukkuineen kaikkineen 57 euroa. Tällä kertaa ei edes tullut mitään yllättäviä ylimääräisiä maksuja, vaikka lähellä oli – meinasimme jäädä kyydistä Bremenin kentälle, mutta ei siitä sen enempää... Matka sujui mukavasti Pispalasta tutun T:n seurassa, jonka sohvalla myös pötköttelin ensimmäisen yöni Espanjassa.
Perjantaina T:n ystävä, eläkkeellä oleva herrasmies ja aurinkorannikkoasumisen konkari J lähti ystävällisesti paikallisoppaaksi käytännön asioissa. Ensimmäisenä agendalla oli etsiä asunto. Kämmpikseksi löytyi samalta kurssilta tamperelainen H, joka myös oli jättänyt asunnon hankinnan paikan päälle. Kävimme katsomassa kolmea asuntoa, mutta valinnan vaikeutta ei ollut, yksi oli ylivoimaisesti ylitse muiden. Valitsimme kämpän läheltä rantaa, uudehkon talon kolmannesta kerroksesta meri- ja vuorinäkymin. Asunto on valoisa ja siisti, siinä on kaksi makuuhuonetta, keittiö, olkkari, tilava parveke, uima-allas alhaalla, iso kattoterassi... aika pirun kiva, siis!
Pääsimme muuttamaan heti samana iltana, mikä oli älyttömän hyvä juttu. Saimme myös hankittua itsellemme espanjalaiset puhelinliittymät ja hoidettua joitakin kauppa-asioita, kiitos T:n. Jotenkin kummallisesti asiat tuntuivat lutviutuvan kuin itsestään, kun Suomessa olisin moisia juttuja säätänyt ihan pipa kireenä. Ehkä täällä on sitten sen verran lämmin, ettei jaksa ressata.
H. vaikuttaa hyvältä kämppikseltä ja tolkun ihmiseltä nuoresta iästään (21 v.) huolimatta. Tuntuu, että meillä on suhteellisen samanlaiset käsitykset asumisen kannalta olennaisista asioista, kuten siisteydestä yms. Tosin aika alkumetreillä paljastui karmiva seikka: H. kannattaa Tapparaa! Vuokrasopimus oli kuitenkin tässä vaiheessa jo tehty, joten ei auttanut kuin viettää hetken vakava hiljaisuus tämän tiedon äärellä.
Viikonloppu meni muita kurssilaisia treffaillessa ja ympäri Fuengirolaa lampsiessa. Lähellä on lauantaisin vaaaaltavan suuri kirpputori, josta pidättäydyin ostamasta venäläistä sotilaskypärää ja astianpesuallasta, mutta hianot kengät ja parit byysat tarttuivat mukaan.
Maanantaina polkaistiin sitten koulu käyntiin. Koululle on noin puolen tunnin kävelymatka tästä, hyvän hien saa pintaan kun ylämäkeen sinne kinkkaa. Meitä on yhteensä 32 hierojaoppilasta, mukavan ja liikkuvaisen oloista sakkia pääsääntöisesti. Opettajia on 2,5: fysioterapeuttipariskunta sekä osa-aikaisena avustajana lisäksi koulun muutama vuosi sitten käynyt rouva. Suhteellisen nopeasti päästiin vauhtiin jo itse asiassakin eli käytännön harjoittelussa ja anatomian opiskelussa. Ensimmäinen vaikuttaa ekan viikon perusteella älyttömän kivalta (varsinkin harjoituskappaleena oleminen) ja jälkimmäinen kiinnostavalta mutta haastavalta.
Jonkinlaiset rutiinit tässä näemmä kehittyvät nopeasti. Koulupäivät kestävät puoli yhdeksästä puoli neljään. Sen jälkeen olen hoitanut käytännön asioita (vielä on nettiliittymä hoitamatta, tuntuu aivan ylivoimaisen vaikealta asialta täällä), lueskellut läksyjä, uinut Välimeressä ja harrastanut kevyttä liikuntaa, kuten rannalla paljain jaloin hölkkäämistä (lenkkarit ovat vieläkin matkalla) ja krav magaa. Krav magaan tuli lähdettyä, kun lajin opettaja kävi koululla varoittelemassa, että juuri meidän huudit on Fuengirolan vaarallisimpia seutuja liikkua yöllä yksin huppelissa... Viikonloppunahan meistä kumpikin tuli yksinään yöllä kotiin, ja aamulla iloittiin, että ”tosi turvallisen tuntuista seutua, yhtään ei tartte pelätä”... Arvio osui siis hiukan pieleen, ja nyt pitää reenata itsepuolustusta.
Perjantaina pidettiin kurssilaisten kanssa tapas-nyyttärit meidän kattoterassilla, josta on ehkä kaupungin reteimmät näkymät. Oikein oli leppoisaa, eikä kukaan edes tipahtanut katolta. Ehkä 15 pussia sipsejä jäi nyyttäreistä, niitä sitten pupelletaan kun opintotuki loppuu.
Olen tässä pohtinut vanhusten oikeutta kiroilla, värjätä tukkansa vaaleanpunaiseksi ja muutenkin käyttäytyä (täällä on aika paljon varttuneempaa väkeä, ehkä siitä moiset pohdinnat). Helposti tulee olettaneeksi tietyn ikäisten ihmisten toimivan jollakin tietyllä tavalla, ja jos tästä poiketaan, se herättää pahennusta, vaikkei vastaava puhe tai käytös jonkun muun taholta aiheuttaisi mitään reaktiota. Aika ikäviä mielestäni tällaiset oletukset, romukoppaan joutaisivat nämä ennakkoluulot. Käyttäytyköön kukin valitsemallaan tavalla ja olkoon v***u yhtä ruma taikka kaunis mummelin kuin teininkin suusta kuultuna.
Viikonloppua kohti vetäisi pirun kuumaksi täällä, varmaan 30 astetta on mittarissa ollut. Niinpä sitä ei olla mihinkään urotekoihin tässä ylletykään, lähinnä ihmisen osia opiskeltu hietikolla (kirjoista siis). Mutta toisaalta, sitä vartenhan tänne tultiinkin, joten asiat taitavat olla ihan mallillaan.
Lisäilen kuvastoa myöhemmin, tätä tämä nettipakoilaisuus teettää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)