Viikon saldo

Sunnuntaina kipaisin vielä reippaan mäkilenkin eli 10 min verryttelyä, 6 x minuutti ylös ja alaspäin palautellen, ja vielä 10 min kevyttä. Melko rankalta tuntui, kun edellisen yön unet jäivät vähän vähiin baarikeikan ja kesäaikaan siirtymisen takia. Mutta jäin henkiin.

Viime viikon saldoksi tuli lopulta:
Ma: juoksu 30 min
Ke: juoksu 45 min
Pe: juoksu 2 h
Su: mäkilenkki, 6 x 1 min ylös + palauttelu

Yhteensä kilometrejä kertyi 32, mikä on enemmän kuin millään viikolla aikaisemmin.

Sittenkin!

Huh, onneksi varvasrikko osoittautui huomattavasti vähäisemmäksi vaivaksi kuin aluksi pelästyin. Pystyin jo keskiviikkona tekemään pienen lenkin, kun turvotus oli laskenut ja kipu vähentynyt. Eilen pidin paussia, ja tänään hölköttelin parin tunnin lenkin järven jäällä. Oli ihan mahtavaa, aurinko paistoi ja jää kantoi loistavasti. Varvaskin alkoi vasta loppumetreillä muistutella itsestään. Tällaisia juoksuja ei varmasti satu montaa kevääseen. Ihan fiiliksissä!

Uudet lenkkarit tuntuvat sopivan jalkaan paremmin kuin hyvin, pidempikään lenkki ei tehnyt rakkoja tai muita vaivoja. Ja geelimömmö ei aiheuttanut enää välitöntä yrjöefektiä, niin että ehkä siihenkin voi ihminen tottua.

Varvasvaivoja

Tämä ei jumalauta voi olla totta...

Viikonloppuna jäi liikkuminen juhlimisen varjoon, ja maanantaina läksinkin uuden elämän aatoksin lenkkareiden ostoon. Vanhat olivat mielestäni vielä ihan kelvot, mutta ekalla kahden tunnin lenkillä olin saanut varpaiden päät niin kipeiksi, että pakko oli päätellä lenkkareiden olevan liian pienet. Urheilukaupan myyjä oli sitä sorttia, ettei siitä paljon hyötyä kenkien valinnassa ollut, mitä nyt nauhoja aukoi. Päädyinkin varmaan valintaan eli Asicsin Nimbuksiin, jotka edellisetkin olivat. Eikun kotiin ja intoa piukassa lenkille lähtöä tekemään. Siinä hötäkässä löin pikkuvarpaan täysillä oven pieleen, mutta ajattelin, että jos käyttäydyn kuin mitään ei olisi tapahtunut, ehkä kipu menee ohi. Lähdin siis kuitenkin lenkille, ja puolivälissä lenkkiä kipu varpaassa kävi niin pahaksi, että nilkuttelin takaisin kotiin.

Seuraavana päivänä kävin näyttämässä varvasta lekurille, joka tuumasi, että hoidetaan murtumana eli käytännössä ei voi tehdä muuta kuin särkylääkettä, kylmää ja mahdollisesti teipata kiinni viereiseen varpaaseen. Tarkkaa aikaa paranemiselle ei osanut ennustaa, mutta kehotti pitämään muutaman oireettoman päivän ennen lenkille lähtöä.

Joku on nyt selkeästi meikäläisen lenkkeilyä vastaan.

Paluu hölkkäkantaan

Hetken vielä kesti, ennen kuin sain liikkumisesta kiinni. Viime viikolla kävin pienen lenkin heittämässä ja toteamassa, että hengittäminen on haastavaa. Tällä viikolla on jo ollut normaalimpi meininki:
Ma: uinti 1500 m
Ti: juoksu 45 min
Ke: juoksu 30 min
To: juoksu 1 h 30 min

Jouduin nyt vetämäään harjoitukset ilman lepopäiviä, kun loppuviikko on täynnä jos jonkinlaista kissanristiäistä, niin että tuskin lenkkipolulle joutaa. "Juoksu" on tässä yhteydessä hiukan liioiteltu ilmaisu, lähinnä ponnekasta raahautumista se oli, ainakin alussa. Toisaalta tiistain lenkillä tuntui loppuajasta jo tosi hyvältä ja kepeältä meno. Lepopäivättömyys kostautui viimeisellä, pitkällä lenkillä - jalat tuntuivat aivan tönköiltä.

Pitkällä lenkillä mulla oli ensimmäistä kertaa mukana sellaista energiaa antavaa geelimömmöä ja vesipullo kans. Taitaa olla vinha perä siinä, että tuolla tavalla varustautuneena jaksaa paremmin. Tosin se geeli oli koostumukseltaan niin öklöttävää, että oksennus oli lähellä. Mutta paree vissiin totutella siihen, koska mieluummin juon vettä kuin urheilujuomia.

Lepotaukoni aikana oli asfaltti tullut paikka pakoin esiin, tämä toi ihan omanlaisensa kevätfiilistelyn lenkeille. Ja motivoi myös, koska olen talven lenkeillä miettinyt, että jatkan ainakin niin kauan, että pääsen lenkille valoisan aikaan ja saan nuuhkia alkavan kevään haisuja, mikä on parasta maailmassa. Niin että tähän en ainakaan tätä jätä!

Liikekannalla taas

Puolentoista viikon sairastelun päätteeksi sain vihdoin itseni liikkeelle. Juoksemaan en vielä arvannut, kun on sen verran yskää ja ilma on raa'ahko, mutta puolen tunnin uinti teki kyllä gutaa! Hulluksihan sitä ihminen tulee, jos ei saa liikkua.

Ehkä huomenna voisi yrittää kuntosalille ja viikonloppuna mahdollisesti lenkille...

Ja juoksenki on...

Kyllä nyt jurppii: ulkona on kevätkeli vailla vertaa ja meikäläinen jumittaa vieläkin sohvan nurkassa. Terveydenhoitaja, jolta hain saikkua, neuvoi aloittelemaan lenkkeilyä ensi viikolla lyhyillä matkoilla ja pienillä tehoilla. Tiedänhän minä sen, mutta kun ei malttaisi... Toisaalta, nyt ei kyllä jaksaisi askeleen askelta.

Juoksenki on siis paitsi kylä pohjoisessa, myös vuosia sitten vaellusreissulla Elimäen tarkoitus-hengessä syntynyt yleisnimi sille tyypille, joka tepevänä pinkoo porukan kärjessä väsymystä tuntematta. Ajattelin antaa sisäiselle juoksenkilleni mahdollisuuden.

Silloin vaellusporukkaan kuului juoksenkien lisäksi myös kaakamoita. Kaakamo puolestaan on se vihon viimeisenä laahustava tapaus, joka tullessansa juputtaa ilmoille, mitä mieltä on vauhdista, hyttysistä, säästä, kantamuksesta, matkakumppaneista...

Jostain se on aloitettava

Nyt on justiinsa hyvä hetki pykätä pystyyn blogi kevään juoksuja ja muita liikuntoja varten, kun kärvistelen flunssan kourissa enkä pääse lenkkipolulle. Vakaa aikomukseni on siis kirjata tähän tuntoja matkan edetessä, kun tähtäimessä on ankara harjoitusputki keväällä 2009, joka mahdollisesti johtaa johonkin juoksutapahtumaan tulevana kesänä.

Taustoista sen verran, että koskaan en ole minkään sortin urheilujuhliin osallistunut enkä voi sanoa mitään lajia johdonmukaisesti ja säännöllisesti kovin pitkiä aikoja harrastaneeni. Olen kyllä aina yrittänyt itseni jonkinlaisessa liikkeessä pitää - koripalloa pelaamalla, uimalla, sulkapalloilemalla, kuntosalilla, vaeltamalla, milloin milläkin. Lenkkeilyn olen aloittanut lukuisia kertoja, ja viime vuosina olen sitä myös yhä pidempiä aikoja putkeen jatkanut.

Ehkä liikkumisen merkitys alkaa iän myötä valjeta myös sellaisille, jotka eivät koulun jumppatunneilla olleet niitä kympin tyttöjä. Niinpä itsellenikin tuli tuossa viime syksynä mieleen, että juoksentelua voisi harrastaa tavoitteellisemminkin, jolloin siitä ehkä irtoaisi myös enemmän hupia. En ole sen tyypin ihminen, että ihan hetken mielijohteesta lähtisin kahden tunnin lenkille, joten halusin piiskuriksi jonkun etukäteen laatiman ohjelman. Netistähän noita löytyy joka lähtöön, ja pienen selailun päätteeksi päädyin Helsinki City Marathonin ohjelmaan kuuden tunnin maratonia tavoitteleville.

Arvelin tuon olevan sopivan leppoisa mutta kuitenkin haasteellinen. Nyt kun olen vuoden alusta asti jonkin verran soveltaen ohjelmaa noudattanut, ovat arveluni osoittautuneet oikeiksi. Juoksukunto on selväti kohentunut, mutta harjoittelu on ollut tarpeeksi maltillista, niin että mistään vammoista ei ole tarvinnut kärsiä. Juoksuvauhti on ollut hidasta mutta rauhallista, ja siksi pidemmätkin matkat ovat sujuneet suhteellisen kepoisasti. Mukavaa on ollut kerta toisensa jälkeen tehdä "enareita": toissa sunnuntaina juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni kaksi tuntia putkeen! (Pitää kai tämäkin mainita, että tankkaus ei ihan osunut kohdalleen. Aamupalan jälkeen olin nauttinut ainoastaan laskiaispullan ja valkovenäläisen laskiaissunnuntain kunniaksi... Ei ehkä paras mahdollinen kattaus suoritusta ajatellen.)

Nyt olen sitten vilkuillut kesän juoksutapahtumia sillä silmällä, vaikka itse asiassa inhoan kaikenlaisia massatapahtumia - en tiedä mikä ihme muhun on mennyt. Aion jatkaa juoksuohjelman noudattamista maaliskuun loppuun ja tehdä sitten päätöksen, tähtäänkö johonkin tapahtumista (millä perusteella sen päätöksen teen, en tiedä vielä). Tällä hetkellä vahvin kandidaatti mahdolliseksi tapahtumaksi on Turun Paavo Nurmi Marathon. Sille on paitsi nostalgiasyynsä myös se peruste, että juoksu järjestetään jo 27. kesäkuuta, joten siinä jää vielä kesää muillekin aktiviteeteille (en siis todellakaan aio koko kesää käyttää juoksemiseen).

Mutta mutta... Ikävän katkon hyvin alkaneisiin juoksuihin toi tämä flunssa. Toivottavasti saan sen pian selätettyä ja pääsen jatkamaan siitä mihin jäin.