Pääsiäismenoja

Kevään ja lähestyvän pääsiäisen kunniaksi otin ohjelmaan mehupaaston. Ei, tähän ei liity varsinaista uskonnollista ulottuvuutta, pikemminkin vaihtelunhalua ja jonkinlainen puhdistautumiselämyshakuisuus. Viisi päivää on takana ja olo on fyysisesti kohtalaisen hyvä, mitään pahoinvointeja tai päänsärkyjä ei ole ollut. Hiukan puolinopeudella kuljen kieltämättä, mutta vaikea sanoa, mikä johtuu paastosta ja mikä samaan aikaan päälle pukanneesta flunssasta.

Kaikenlaista sitä tulee ruuasta mietittyä, useimmat aatokset tietysti itsestäänselvyyksiä, mutta jotenkin korostuneemmin valkenevat. Kuten esim. se, että ravinto on ihmiselle välttämättömyys tiettyyn rajaan asti, mutta sen yli menevä syöminen on mielihyvän tuottamista ja monesti menee mässäilyn puolelle. Itse ainakin teen usein niin, että lohdutan tai palkitsen itseäni jollain herkulla, mikä ei välttämättä edes johda toivottuun lopputulokseen. Miksi sen pitää sitten olla niin, ettei keho osaa vaatia vain sille kuuluvaa, vaan mieli puskee väliin esittämään äänekkäästi omia näkemyksiään?

Tietysti mielessä käyvät myös ne, jotka ovat vasten tahtoaan ilman ravintoa. Tämä itse valittu ruuatta oleminen on niin helppoa, tämmöistä hallittua kauhua, jonka voi koska vaan lopettaa. Vähän kuin avannossa käyminen niin, että sieltä voi tulla pois heti kun kylmä vesi on liikaa, tai sitten että sinne plumpsahtaa jäiden läpi eikä pois pääse vaikka kuinka räpiköisi. Sellaisia kokemuksia ei varmasti pysty ymmärtämään, niihin voi vain etäisesti eläytyä.

Ylipäätään olen sitä murehtinut, kuinka niin vähän voi tietää, miltä jostakusta toisesta tuntuu, se jää aina arvailujen varaan. Vaikka kuinka yritämme kaikin keinoin viestiä, lopullisesti ja pohjaan saakka emme pysty toisiamme ymmärtämään ja toisen tunnetta tavoittamaan. Tämä harmittaa sekä ihan periaatteellisella tasolla että normaalissa kommunikoinnissa, mutta myös tässä uudessa ammatissa: ottaa päähän, että en saa koskaan tietää, miltä oma hierontani tuntuu. Miten ikinä sitten pystyy sitä kehittämään, kun ei edes tiedä, mikä on se lähtökohta? Tällaiseen epävarmuuteen sitä on sitten ihmisen tyytyminen.

Hassua on se, että paaston aikana tekee mieli kaikenlaista, mitä ei ole aikoihin haikaillut normaaleissa oloissa, kuten kanaa ja coca colaa. Mistähän moiset mieliteot mahtavat kummuta? Tuskin ainakaan kertovat jostain elimistön puutostilasta, johon vastaus löytyisi vain ja ainoastaan siipikarjateollisuuden ja coca cola companyn tuotteista.

Pitkään meni edellisenä yönä, kun täällä on pääsiäisen tienoon jättikulkueet meneillään ja niitä piti käydä pällistelemässä. Siellä olikin hurjasti porukkaa, ja espanjalaisen verkkaiseen tyyliin kuljetettiin Jeesus ja Maria kappelilta Bolichen kirkolle. Heidät oli asetettu neilikoin ja kynttilöin koristelluille lavoille, joita oli kantamassa kymmeniä miehiä. Lisäksi mukana oli sankoin joukoin naisia ja lapsia pukeutuneena hiukan ku klux klaanin jäsenten tavoin kantamassa kynttilöitä, suitsukkeita ja sen sellaista. Perillä Jeesukselle ja Marialle laulettiin ja lausuttiin sanoja. Vaikuttavaa oli jo se, että ihmiset ryhtyvät moiseen ponnistukseen yhdessä tuumin. Lisäksi taas oli ilo katsoa espanjalaisten tapaa olla tällaisissa tilanteissa rentoina ja iloisina, pingottamatta ja ahdistumatta – vrt. ev.lut. menot. Ja ovathan tuollaiset uskonnolliset menot jotenkin aina hiljentäviä, vaikkei niin tarkkaan uskonnollista dogmia allekirjoittaisikaan. Yhden aikaan Jeesus ja Maria olivat paluumatkalla ja paastolainenkin pääsi punkkaan.

Vastaavia kulkueita on ilmeisesti tarjolla miltei joka kaupungissa läpi pääsiäisen, joten ei ainakaan tekemisestä pitäisi olla pulaa, vaikkei lammasaterioista pidättäytyisikin...

Syksy meni, kevät tuli

Kylläpä aika rientää kun on mukavaa... Yhtäkkiä huomaa syksyn viuhahtaneen ohi ja leskenlehtien puskevan maasta. Paljon sattui ja tapahtui, tässä muutama satunnainen muisto:

Arki asettui nopeasti uomiinsa työharjoittelun alettua. Alku oli jännittävää ja erikoista, mutta onneksi ihka ensimmäiseksi asiakkaakseni sattui mukava tamperelainen herrasmies (ilveksen kannattaja, tarkistin tämän ensimmäiseksi ja totesin, että hierontaa voidaan jatkaa). Hierottavat ovat pääsääntöisesti olleet suomalaisia eläkeläisiä, mutta muutamia urheilijoita ja espanjalaisiakin on joukkoon mahtunut. Mukavaa väkeä kuitenkin kaikki tyynni. Ennen hierontojen alkamista mietitytti kovin, miltä tuntuu vieraisiin ihmisiin koskea ja osaako sitä ollenkaan suhtautua sellaiseen intiimihköön tilanteeseen. Yllättävän nopeasti kuitenkin hierontaan tuli sellainen ”ammatillinen” ote, että ihmiskehoa ei arvioi esteettisillä tai muilla sen kaltaisilla mittareilla, vaan sen ottaa työmaana, johon tartutaan kuin mihin muuhun tahansa materiaaliin. Samalla kuitenkin näkemys ihmisenä olemisestakin on avartunut – tällaisia me olemme, vaivoinemme, vajavaisuuksinemme, kaikkinemme.

Koulu on nielaissut huomattavan osan ajasta, mutta sen takiahan tänne on tultu, niin että turha ruikuttaa. Jonkun verran on onneksi ollut aikaa myös kierrellä katselemassa muitakin maisemia. Malagaan on helppo päräyttää junalla, ja siellä muutamaankin otteeseen olen pyörähtänyt (muun muassa syksyllä työkaveri K:n kanssa katsastamassa Picasso-museon, tykkäsin sekä museosta että vierailustansa). Syksyn reissujen kohokohta oli ehdottomasti kurssikavereiden kanssa tehty intuitio-roadtrip: vuokrasimme seitsemälle hengelle auton ja lähdimme vailla päämäärää ajelehtimaan. Ihmettelimme vaihtuvia maisemia, söimme kilotolkulla mandariineja, treenasimme qi kungia erikoisissa ja puhuttelevissa paikoissa, nukuimme autossa, laitoimme ruokaa nuotiolla oliivilehdossa, tuijottelimme tähdenlentoja... siis viikonloppu huolta vailla. Ei edes se saanut tunnelmaa kiristymään, kun autosta hajosi kytkin ja työnsimme sitä kilometreittäin kapeita kujia jossain Sevillan esikaupunkialueella, kunnes se haettiin lavetilla pois ja meidät palautettiin taksilla lähtöruutuun Malagan lentokentälle. Ei muuta kuin uusi kaara alle ja matka jatkui päinvastaiseen suuntaan!

Myös äitimuori käväisi syksyllä vieraisilla. Olin siitä erityisen ilahtunut ja otettu, hän ei ole tottunut yksin matkustamaan ja kovin jännitti sitä kielitaidottomana ihmisenä. Hienosti kuitenkin löysi tiensä perille ja meillä oli oikein lystikästä, sain villasukat (tulivat tosi tarpeeseen jääkylmien lattioiden takia) ja pääsin kadehduttamaan kurssikaverit äitsykän kaalilaatikolla. Saattelin äidin paluumatkalle Barcelonaan ja samalla vietin siellä yhden viikonlopun. Enpä olisi uskonut, että kaupunkiin voi rakastua... En edes ole varsinaisesti kaupunki-ihminen, en viihdy tungoksessa ja ärsyynnyt helposti hälinästä. Barcelonassa oli jostain syystä kuitenkin niin hyvä tunnelma, ettei siitä voinut olla pitämättä. Eläväisyydessään se pätki kaikki aikaisemmin näkemäni kaupungit - tuntui, että joka puolella on jotakin meneillään. Minne vain käveli, nähtävää riitti: Ramblasin elävät patsaat ja muut katutaiteilijat, aukiollinen rivitanssijoita (mikä siinä on, ettei rivitanssia pysty nauramatta katsomaan), seimiasetelmien pienoismallien markkinat (en ole ikinä nähnyt kerralla niin paljon pikkupikku jeesuksia ja muita joulutarinasta tuttuja hahmoja kaupan), hippikulkue jonkun puolesta tai jotain vastaan (ei selvinnyt, mutta hauskaa oli)...

Syyslukukausi päättyi ruhtinaalliseen kolmen viikon joululomaan, joka tuli juuri oikeaan aikaan. Sain Suomesta vieraakseni S:n, jonka kanssa heityimme amazing race-tyyppiselle lomareissulle pitkin poikin Andaluciaa. Pari viikkoa kiertelimme bussilla ja junalla rinkkoinemme olosuhteen muistuttaessa lähinnä vedenpaisumusta. Ulkoisista kohokohdista mainittakoon vaikkapa Nerjan tippukiviluolat, Granadan Alhambra, Rondan rotko ja Marokon omalaatuinen meininki. Oikeastihan sitä nauttii matkoilla kaikesta niistä pienistä tapahtumista ja yksityiskohdista, joita itseensä imaisee ja jotka valitettavan usein unohtuvat, kun kotiovi kolahtaa. Täytyy kyllä sanoa, että olen viehättynyt tämän kaltaisesta lomailusta, jossa maisema vaihtuu tarpeeksi tiuhaan ja uusiin paikkoihin sompailu sekä yösijojen ja evästysten järkkäily tuo matkantekoon sopivaa sähäkkyyttä ja pähkinää purtavaksi.

Jos oli syksy ennätyksellisen pitkään lämpöinen, on talvi puolestaan ollut ennätyksellisen sateinen. Mikä hitto sitä herra sääherraa riivaa, kun on koko ajan oltava jotakin ennätyksiä rikkomassa... Kovin kylmäksi ei ole mennyt missään vaiheessa, paitsi sisätiloissa. Aika hurjat tuulet sen sijaan ovat puhallelleet – eräskin aamu luonnonvoimat puhuttelivat ikkunan takaa niin, että emme uskaltaneet lähteä kouluun, vaan oli pakko vetää peittoa korviin ;)

Pari viikkoa sitten tein loistohankinnan: pidensin uimakautta roimasti ostamalla märkäpuvun. Sen neitsytmatka suuntautui Atlantin puolelle, ja Isoihin Aaltoihin, kun kävin katsomassa aaltokammoani silmästä silmään. Takavuosien Turkin matkalla jouduin suurehkon aallon riepoteltavaksi ja hukkasin hetkeksi pinnan ja pohjan suunnat, minkä seurauksena vähänkin isompi laine on aiheuttanut puhdasta pakokauhua. No, nyt niitä sitten oli, ja pelotti ihan helvetisti. Kivahan sellaisilla loivilla aalloilla on kellua, mutta kun näkee valtaisan aallon murtuvan niin lähietäisyydellä, ettei sitä väistämäänkään ehdi, ei auta kuin unohtaa kuolemanpelkonsa ja yrittää sukeltaa aallon läpi. Ikään kuin tässä ei olisi ollut vielä tarpeeksi, ajauduimme virtauksen vieminä kohti avomerta, ja saimme uida ihan tosissaan, että pääsimme rantaan. Kai ne virtaukset olisivat jonnekin päin rantaa ennen pitkää vieneet, mutta kun alkoi olla jo vähän vilu noin 15 asteisessa vedessä... Tämän reissun jälkeen oli koko lailla raukea olo vielä seuraavana päivänäkin. Mutta märkäpuku on ässä, olen sen kanssa käynyt rauhaisammassa kotirannassa uimassa melkein joka päivä!

Tällä viikolla sain jälleen oivallisen opetuksen omista ennakkoluuloistani. Olin koululla järjestäjänä, jonka tehtävänä on ottaa vastaan asiakkaat ja hoitaa muutkin käytännön hommelit. Tiskille tuli aikaa varaamaan mies, joka naureskeli itsekseen, katseli kummallisesti ja vastaili kysymyksiin oudolla tavalla. Minä kyselemään, että mitäs laitetaan ja koska, ja hän vaan tuijottaa ja naureskelee, puhelee höpöjä. Siinä oli olevinaan muutakin kiirettä, ja alkoi jo takahampaat meikäläisellä kiristyä, mietin että onko tuo kännissä vai muuten vaan noin hitaalla, vai kiusaako tekee. Onneksi sain käytökseni jotenkin kurissa pidettyä, kun asiakkaan poistuttua kuulin häntä hieroneelta, että miehellä oli toispuolihalvaus ja aivotoiminta sen vuoksi vajavaista. Voi hyvä ihme, että tunsin itseni idiootiksi... Miksi ihmeessä pitää horisontin olla niin ennakkokäsitysten ja aikaisempien kokemusten kaventama? Eikö sitä voi ottaa jokaista tilannetta ja ihmistä vastaan uutena, puhtaalta pöydältä, siinä hetkessä? Ja onko pakko aina tärkeillä niiden kiireidensä kanssa, kun sen sijaan voisi olla rauhassa ja keskittyä olennaiseen.